"Tavallisesti lähetyssaarnaajat ovat majailleet täällä ollessaan kivitalossa. Niin kauan kun isoisäsi eli, hän ei olisi sallinut heidän mennä mihinkään muualle."

Tämä oli tarkoitettu pistokseksi Mirandan saituudesta, hänellä kun oli asunnossaan neljä tyhjää huonetta, joita ei ensinkään käytetty tammikuusta joulukuuhun, mutta Rebekka ymmärsi nämä sanat opastukseksi itselleen. Jos kerta tapa ennen oli ollut sellainen, niin varmaankin tädit nyt toivoisivat hänen toimivan niinkuin Sawyerien odotettiin toimivan — miksi hän muuten edustaisi täällä perhettä? Ihastuneena havaiten, että hänen velvollisuutensa osoittautui niin mieleiseksi, Rebekka kohottausi penkiltään ja puhui kauniilla äänellään siihen hiukan omituiseen tapaan, joka erotti hänet kylän muista nuorista:

"Minun tätini, neiti Miranda ja neiti Jane Sawyer, olisivat iloisia, jos te tahtoisitte käydä tervehtimässä heitä kivitalossa, niinkuin saarnaajilla oli tapana isoisän eläessä. Tädit pyysivät minua ilmoittamaan tervehdyksensä."

Kun "tervehdys" esitettiin näin juhlalliseen tapaan, olisi luullut sen käsittävän tarjouksen jonkun kaupungin kunniaporvarin nimitykseen tai muistopatsaslahjoitukseen. Tädit olisivatkin epäilemättä värisseet kauhusta, jos he olisivat aavistaneet, millä tavoin heidän terveisensä toimitettiin perille; mutta joka tapauksessa tämä lyhyt puheenvuoro teki erinomaisen vaikutuksen kuulijoihin, jotka otaksuivat, että Miranda Sawyerin täytyi olla muuttamaisillaan uuteen, taivaalliseen elämään — mistäpä tämä äkillinen sydämenvaihdos muuten olisi johtunut?

Herra Burch kumarsi ja suostui tarjoukseen "samassa hengessä kuin se tehtiinkin". Kokouksen päättyessä, kun Rebekka hartaana ja liikuttuneena nosti päänsä, pastori katseli häntä suoraan silmiin ja sanoi:

"Tahtoisiko nuori sisaremme nyt päättää hartaushetken johtamalla seurakuntaa rukoukseen?"

Rebekan olemuksessa tuntui jokainen veripisara pysähtyneen liikkeessään ja hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä. Äänettömyydessä kuultiin selvästi rouva Cobbin kiihtynyt hengitys. Herra Burch ei tajunnut ehdotuksessaan olevan mitään tavatonta. Matkoillaan maalaisseurakuntien keskessä hän oli usein tavannut nuoria jäseniä, joilla oli "uskonkokemuksia" ja jotka oli hyväksytty kirkollisiin yhdyskuntiin jo yhdeksän ja kymmenen vuotiaina. Rebekka oli nyt kolmentoista ikäinen; hän oli soittanut harmonia, johtanut laulua, esittänyt tätiensä tervehdyksen tavalla, joka tuntui edellyttävän suurta maallista ymmärrystä. Tästä kaikesta pastori arveli voivansa päätellä, että tyttö oli kirkon nuoria tukipylväitä, ja hän esitti kehoituksensa sen vuoksi aivan epäröimättä ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa.

Rebekka tunsi tilanteen kiusalliseksi. Kuinka hän voisi kieltäytyä? Ja kuinka hän voisi rukoilla kaikkien näiden vanhempien naisten kuullen? Hänen mielessään välähteli huimana pyörteenä kuvia, joita pastori Burchin sanat olivat nostattaneet. Hän luonnollisesti tunsi rukousten tavanomaisen sanamuodon — kukapa uusenglantilainen lapsi, joka on tottunut keskiviikkoina pidettäviin hartausiltoihin, ei sitä tuntisi? Mutta Rebekan omat kotirukoukset olivat toisenlaatuisia. Kuitenkin, hän aloitti hitaasti ja väristen: "Isä meidän, joka olet taivaassa… Sinä olet Jumala Syyriassa, samoin kuin täällä meidän Mainessammekin… Siellä kaukana on tänään sininen taivas ja kultaiset tähdet ja polttava aurinko… suuret puut huojuvat siellä lämpimässä tuulessa, vaikka täällä paksu hanki peittää maan jalkojemme alla… Mutta Jumalalle ei mikään matka ole liian pitkä kuljettavaksi, ja siksi Hän on täällä meidän keskellämme samoin kuin Hän on siellä heidän kanssaan… ja meidän ajatuksemme kohoavat Hänen luokseen 'kuin kyyhkysparvi pesällen'"…

"Me emme voi kaikki ruveta lähetyssaarnaajiksi ja ryhtyä opettamaan ihmisiä hyviksi… muutamat meistä eivät ole vielä itsekään oppineet olemaan hyviä; mutta jos Sinun valtakuntasi on lähestyvä ja Sinun tahtosi tapahtuva niin maassa kuin taivaissa, niin jokaisen täytyy koettaa ja auttaa puolestaan… sekä niiden, jotka ovat vanhoja ja väsyneitä että niiden, jotka ovat nuoria ja voimakkaita… Ne pienet lapset, joista me kuulimme, ja jotka ovat syntyneet Syyrian taivaan alla, suorittavat Sinun kunniaksesi ihmeellisiä ja outoja tekoja, ja muutamat meistä haluaisivat mielellään matkustaa kaukaisiin maihin ja tehdä suuria ja urheita palveluksia pakanoille ja ottaa lempeydellä heiltä pois heidän puiset ja kiviset epäjumalansa. Mutta meidän kenties täytyy jäädä kotiin ja suorittaa täällä, mitä osaksemme on määrätty… väliin sellaistakin, mikä ei ole meille mieleen… mutta sen juuri, täytyy olla sitä, mistä äskeisessä virressä puhutaan, kun siinä sanottiin, että suloiset tuoksut kohoavat taivaisiin jokaisen aamu-uhrin mukana… Näin kasvattaa Jumala meitä nöyryyteen ja kärsivällisyyteen ja olkoon elämämme raskas taikka kevyt nyt, on lohtunamme ajatus että näin on Luoja säätänyt. Amen."

Taitamaton, haaveellinen tyttöraukka! Hänen rukouksensa yksinkertaisesti oli täynnään virrensäkeitä ja puhujan saarnassaan käyttämiä kuvia, mutta hän yhdisteli ja ilmaisi niitä omaan tapaansa ja siten ne vaikuttivat hänen omilta sanoiltaan ja ajatuksiltaan. Muutamien ihmisten sanoihin voisi aina liittää miinus-merkin loppuun, ja se merkitsisi silloin, että sanojen merkityksestä olisi pikemminkin vähennettävä kuin niihin lisättävä puhujan oman persoonallisuuden vaikutus; mutta Rebekan sanoihin olisi siinä tapauksessa aina ollut lisättävä plus-merkki.