Kokous aloitettiin rukouksella, ja sitten pastori Burch ehdotti, että laulettaisiin virsi.
"Haluaisiko kukaan läsnäolevista avustaa soittamalla harmonia?" kysyi pastori odottamatta.
Ihmiset katsahtivat toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut. Silloin kuului eräästä syrjäisestä nurkasta ujostelematon kysymys:
"Miksi sinä et soita, Rebekka?"
Tämän sanoi rouva Cobb. Rebekka olisi voinut soittaa ehdotetun tutun sävelen pimeässäkin; sen vuoksi hän meni kursailematta harmonin luo, koska tädit eivät olleet läsnä häntä ujostuttamassa.
Puhe, joka sitten saatiin kuulla, oli lähimain sellaista tavallista laatua. Herra Burch kehotti lämpimästi kuulijoitaan osallistumaan evankeliumin levittämistyöhön: jokainen, joka ei itse voinut persoonallisesti viedä valoa pimeydessä vaeltaville kansoille, oli velvollinen avustamaan niitä, jotka uhrasivat elämänsä pakanoiden hyväksi, sanoi hän. Pastori oli miellyttävä, vakava puhuja, ja hän liitti saarnaansa kertomuksia pakanain elämästä, tavoista, elämänkäsityksestä sekä puhetavoista. Hän kuvasi myös oman perheensä elämää kaukaisella lähetystyömaalla, kertoi heidän työstään, alttiin ja uhrautuvan puolisonsa toiminnasta sekä heidän pienestä lapsijoukostaan, joka oli syntynyt kaukana täältä, Syyrian taivaan alla.
Rebekka oli hurmaantunut; hänelle oli avattu ovi uuteen maailmaan. Riverboro oli häipynyt kaukaisuuteen, kokoussali hävisi näkyvistä — hän ei enää huomannut rouva Robinsonin suurta, punaista vaippaa, diakoni Millikenin irtotukkaa, joka oli vinosti omistajansa päässä, tyhjiä penkkirivejä, kuluneita virsikirjoja tai seinille naulattuja raamatunlauseita ja karttoja — hän näki vain sinisen taivaan, jolla loimuavat tähdet välkkyivät, hän katseli valkeita turbaaneja ja hehkuvia itämaisia värejä. Ehkäpä siellä oli myöskin moskeijoja ja temppeleitä, minareetteja ja taatelipalmuja, vaikka herra Burch ei ollut niistä mitään maininnut. Mitä ihmeellisyyksiä ne voisivatkaan kertoa, nämä lapset, jotka olivat syntyneet Syyrian taivaan alla! Samassa tyttöä pyydettiin säestämään laulua: "Missä vainen päivä paistaa, siellä Jeesus hallitsee."
Kolehtihaavi kiersi pienen seurakunnan piirissä ja herra Burch vaipui rukoukseen. Kun hän jälleen kohotti päänsä ja määräsi loppuvirren, katseli hän vähälukuista kuulijakuntaansa ja pieniä kolikoita, jotka kilahtelivat keräyshaaviin. Hän mietti, ettei hänen tehtäviinsä kuulunut yksistään varojen hankkiminen, vaan myös harrastuksen herättäminen lähetystyöhön näillä syrjäisillä ja yksinäisillä seuduilla.
"Jos läsnäolevista sisarista joku haluaisi tarjoutua majoittamaan perheemme," sanoi hän, "niin vaimoni ja minä viipyisimme luonanne vielä illan sekä huomisen päivän. Silloin voisimme järjestää yksityisen kokouksen jonkun lähetyksenystävän kotiin. Vaimoni ja joku lapsistamme voisivat esiintyä työalamme alkuasukkaiden puvuissa, me esittäisimme näytteitä syyrialaisesta käsiteollisuudesta ja selittäisimme minkä metodin mukaan me kasvatamme pakanalapsia kristityiksi. Jos seurakunnan jäsenistä siis joku toivoo tätä ja tarjoaa meille vierasvaraisuuttaan, niin me ilomielin viivymme teidän parissanne huomisiltaan ja kerromme teille lisää Herran teoista."
Hiljaisuuden vaippa levittäytyi seurakunnan ylle. Jokaisella sisarella näytti olevan pakottavia syitä, jotka estivät heitä ottamasta vieraita vastaan. Rouva Burchin laihat sormet hypistelivät hermostuneesti hänen mustaa silkkipukuaan. Eikö nyt kukaan puhu? ajatteli Rebekka, jonka sydän läpätti täynnä myötätuntoa lähetysperhettä kohtaan. Rouva Robinson kumartui ja kuiski hänen korvaansa merkitsevästi: