"On, Miranda täti, ja he ovat kaikki syntyneet Syyrian taivaan alla."
"Sinä syyrialainen isoäiti!" huudahti Miranda (mutta sehän oli kokonaan perätöntä). "Montako heitä on?"
"Minä en tullut kysyneeksi; mutta minä järjestän kaksi huonetta kuntoon heille, ja jos kaikki lapset eivät mahdu niihin, otan minä jonkun omaan vuoteeseeni", toimitti Rebekka, salaisesti toivoen näin tapahtuvankin. "Koska molemmat tädit nyt ovat puolittain sairaita, niin enkö minä saisi kerrankin järjestää kaikkea kuntoon vieraita varten? Täti saa tulla ylös tarkastamaan, kun minä kutsun. Suostuuko täti siihen?"
"Luulen, että minun täytyy suostua", huokasi Miranda epäröiden. "Heittäydyn hetkeksi lepäämään Janen luo makuukamariin, sittenhän nähdään, pääsenkö virkistymään sen verran, että saan illallisen valmistetuksi. Kello on nyt puoli neljä — älä anna minun nukkua minuuttiakaan yli viiden. Minulla on kunnollinen tuli palamassa keittiön pesässä. En todellakaan ymmärrä, mikä minut sai muhentamaan koko padallisen papuja keskellä viikkoa, mutta nyt ne ovat hyvään tarpeeseen. Isällä oli tapana sanoa, ettei kotiin palaavista lähetyssaarnaajista maistu mikään niin mainiolta kuin pavut ja silava ja hapanleipä. Pane kuntoon molemmat eteläiset kamarit, Rebekka."
Tyttö, joka nyt sai ensi kertaa elämässään vapaan toimivallan tällaisessa asiassa, ryntäsi portaita ylös kuin rajuilma. Kivitalon kaikki huoneet olivat somia kuin nukkekaapit, eikä Rebekalla ollut muuta tehtävää kuin päästää kierrekaihtimet ylös ikkunoissa, harjata lattiat ja tomuttaa huonekalut. Tädit kuulivat hänen juoksentelevan edes takaisin, ravistelevan pieluksia ja höyhenpatjoja, kalisuttavan posliineja ja samalla laulelevan:
"Jumala turhaan hyvyydessä
näin jakaa meille lahjojaan,
jos pakanat ain' pimeydessä
kiviä kumartavat vaan."
Tytöstä oli vähitellen kehittynyt kätevä ja näppärä pieni olento, joka vilauksessa suoritti ne tehtävät, joihin hän ylipäänsä pystyi. Sitenpä hän olikin saanut aikaan ihmeitä kello viiteen mennessä, jolloin hän kutsui tätejään tarkastuskierrokselle. Vuoteet olivat tasaiset ja siistit, pesutelineillä riippui puhtaita pyyheliinoja, vesikannut olivat täytetyt, saippuat ja tulitikut olivat somasti käsillä, hiilipurnussa oli sanomalehtipaperia, sytykelastuja ja puita, ja jokaisessa tulipesässä paloi hiljalleen lämmittävä valkea.
"Minä ajattelin, että täytyy lieventää meidän pakkastamme, koska he tulevat suoraan Syyriasta", selitti tyttö. "Ja tästä minä nyt muistan, että minun täytyy tutkia asiaa maantiedostani, ennen kuin he ehtivät saapua."
Rebekan puuhissa ei ollut muistutuksen sijaa, ja niinpä tädit palasivat alakertaan, parannellakseen hiukan ulkoasuaan ennen vieraiden tuloa. Kun he sivuuttivat vierashuoneen oven, oli Miranda kuulevinaan sisältä räiskettä ja hän kurkisti sen vuoksi ovelta huoneeseen. Ikkunanverhot olivat työnnetyt syrjään, ja etuhuoneessa rätisi iloinen tulennos avoimessa kaakeliuunissa, samalla kun takimmaisenkin liedellä loimotteli hehkuva hiillos. Marmorisella kulmapöydällä loisti Rebekan oma lamppu, prinssi Aladdinin toinen joululahja, ja sen ruusuisen varjostimen himmentämä valo muutti jäykän ja ruman huoneen pyhäköksi, jossa kelpasi istua ja tuntea rakastavansa lähimmäistään.
"Kaiken nimessä, Rebekka", huusi Miranda portaiden yläpäätä kohti, "sopiko sinun mielestäsi ottaa nyt vierashuone käytäntöön?"