Olen ihmisten rakentamissa kaupungeissa unohtanut sinut, isäni. Olen kääntänyt selkäni sisar Vedelle, veljeni Tuuli on minua peloittanut rajuudellaan, sisartani Ilmaa olen epäillyt, ja kauan sitten jo halveksin emoani Maata.
Suutele minua, Aurinko!
Pakoita veri, viileä, sairas veri suonissani
virtaamaan lämpimänä ja nopeasti.
Opeta minut tuntemaan sisareni ja veljeni,
ja ah, isä Aurinko,
saata minut jälleen rakastamaan maata,
joka helmastaan on minut kutsunut esiin,
joka myös on minut takaisin omakseen ottava.
Olen ihmisten rakentamissa kaupungeissa unohtanut omani, siksi suutele minua kauan, Aurinko!
KELTAISIA LEHTIÄ
KELTAISIA LEHTIÄ
I
Eivätkö olekin keltaiset lehdet ihania, ystäväni? Ne kertovat, että niin paljon on ohi, että laululinnut pakenivat kylmää, että kirjavat kukat pudottivat terälehtensä, että elonkorjuun aikakin on jo mennyt, ja ensimmäinen rakkaus on sammunut.
Katselen syksyistä maisemaa ja näen sen kehystäminä ystävän kasvot, joita hämärä verhoaa, niin että eroitan vain silmät, tummat ja surulliset ja rauhalliset kuin yö, joka synnyttää kaipauksen ikuiseen lepoon.
Ystävä, kesän aika on mennyt. Hetki on tullut muuttolinnuille lähteä ja kellastuneille lehdille pudota ja muuttua maaksi ravitsemaan uutta elämää. Siinä ei ole mitään murehdittavaa, siksi ne pukeutuvatkin loistaviin väreihin ja hymyilevät syksyn kalsealle auringolle tuulen temmatessa ne kuolettavaan syleilyynsä. Siinä ei ole mitään murehdittavaa, sillä maan päällä on kaikella aikansa, aika syntyä ja aika kuolla.
Katson syksyistä maisemaa ja näen vain ystävän silmät, surulliset ja syvät kuin yö —