Tahdoin kirjoittaa laulun rakkaudesta, kaikesta, mitä sen-nimellistä olin nähnyt, kuullut tai aavistanut.
Tahdoin kirjoittaa laulun rakkaudesta, mutta ystävä, joka minut tunsi, sanoi: »Sinä et sitä voi, koska et vielä ole rakastanut muita kuin itseäsi.»
— Kirjoitin lauluni.
Ystäväni luki sen ja — itki.
»Tämä on totta», sanoi hän,
»tällaistakin on rakkaus,
eläimellistä, raakaa ja rumaa
— tätä me sanomme rakkaudeksi.»
» Tämäkin on totta», sanoi hän, joka oli elänyt sen itse, »mutta tämä ei ole ihmistä varten. Etkö todellakaan löydä muuta?»
Ja minä hymyilin hänelle, sillä olin löytänyt muutakin, vaan en voinut siitä kertoa. Olin uneksinut yöllä rakkaudesta, joka oli kuin taru Eedenin ajoilta, mutta — olin unohtanut uneni.
Minä hymyilin hänelle, sillä tiesin: Olen kerran kirjoittava laulun, suloisen kuin lapsuuteni kukkaniitty, lempeän kuin kotijärveni aaltojen loiske, puhtaan kuin talven ensi lumi, toden kuin hyvä Jumala itse — Olen kerran kirjoittava laulun, parhaani, jos jälleen näen saman unen.
KAUNEIN LAULU
Kaunein lauluni syntyy, sitä sykkii sydämeni, sitä vereni kohisee. Kaunein lauluni syntyy, vaan en voinut aavistaa, että se näin raskasta on: minä näännyn siihen.
Luulin kirjoittavani kauneimman lauluni paperille,
säännöllisin, selvin kirjaimin
suorille riveille.
Luulin saavani tuntea luomisen iloa,
riemuisaa ja kohottavaa,
ja olenkin kuin erämaan kasvi,
jonka nesteet aurinko kuivaa,
jonka ympärillä polttava hietikko leviää,
kuolemaan tuomittu ennen kukintaa.