Tuoksukaa, kielonkukat, tuoksukaa kesää!
Armas astuu ylitsenne,
ja hänen huuliaan polttavat suudelmat,
joiden aika nyt on käsissä.
Tuoksukaa, kielonkukat, tuoksukaa kesää!
Kuolkaa, kielonkukat, kuolkaa ilman kaipausta! Armas astui ylitsenne ja kosketti minua huulillaan. Minun sieluni ja ruumiini tunsi hänet ja tervehti valtiastaan.
Kuolkaa, kielonkukat, kuolkaa ilman kaipausta!
SUUDELMA
Veritas, sinä suutelit minua
kuin ruumiinsa verille ruoskinut hurskas
Pyhää Neitsyttä:
kunnioittavin, aroin huulin.
Sinä suutelit minua uudelleen
kuin erakko,
joka luopuu maailmasta ja lähtee korpeen:
alistuen.
Ja minä otin suutelosi vastaan mitään ymmärtämättä,
mutta tuntien kaikki kuoleman edelliset kauhut.
Veritas, silloin kävi lävitseni aavistus, ikäänkuin voisin minäkin tuntea sen Kaikkivaltiaan Voiman, josta Kirjojen Kirja sanoo: »Ei etsi omaansa, ei katkeroidu.»
Veritas — minä, minä soisin, että sinä olisit krusifiksi, jota voisin alati kantaa povellani, palvoa hartaudessa, löytää levon sielulleni antaumuksessa — ja suudella syntisin, janoisin huulin päivin ja öin —
VASTAAMATTA JÄÄNYT KYSYMYS
Miksi olet niin kalpea tänään? kysyit.
En voinut vastata, enhän tiennyt sitä itsekään; tunsin vain epämääräistä tuskaa rinnassani ja pyysin: Mene!