Mikään inhimillinen ei ole meille vierasta.
Me tunnemme pyhimyksen hurmion autuuden
ja mustimman rikollisen sieluntuskat.
Me rakastamme viattoman lapsen tavoin,
vaikka sydämessämme palaa himon tuli.
Me voimme alentua lokaan saakka,
mutta sielumme valkea vaippa säilyy tahratonna.
Kun silmämme kohtaavat toisen silmäparin,
katsoo sielu vankilansa ristikon takaa:
Oletko sinä meitä?
Ja toinen hymyilee vastaan:
Sisareni!
Ja sielut, jotka ovat valossa avautuneet toisilleen,
rakastavat alati.
Meissä on monta minää.
Ympäristömme tuntee vain sen, mitä sille näytämme,
se ymmärtää meitä niin paljon kuin haluamme.
Sielumme hymyä ei vieras löydä.
Meitä on monta, legio,
ja kaikki me tunnemme toisemme.
SIBYLLA
Silmilläsi on paksu verho, sieluni, silmilläsi on verho, mutta sinä näet.
Edessäni on Katoavainen. Tartun siihen ahnaasti. Tahdon ottaa oman osani elämän pöydästä. Tahdon nauttia, kunnes kaikki on ohi, kunnes maa, joka maata on, tulee maaksi jälleen.
Silmilläsi on paksu verho, sieluni, silmilläsi on verho, mutta sinä näet: Katoavaisen takaa kuultavat Iankaikkisen iki-ihanat kasvot. Ja sinä et takerru siihen, mikä minulle käy paulaksi ja sitoo tomuun.
Oi sieluni, sinä Sibylla, ohjaatko kerran minutkin etsimään katoamatonta, iki-ihanaa lankaikkista?