— Tuonne toiselle rannalle, kosken alle.
— Entäs siitä?
— Sinne koskeen olisin kantanut joka säkin, niin jopa olisi kelvannut lähteä tämän kylän köyhäin talvea viettämään. Nyt ne jäivät kuppien pohjia nuoleksimaan, vaan en minäkään heitä säälittele, mitäs eivät tulleet avuksi.
— Taisi olla viisainta, etteivät tulleet ja se se olisi ollut viimeinen paha teko Anaskillekin. Sen tekosen tehtyä ne olisivat vieneet "vanhaan taloon" povariksi, puheli isäntä.
— Jopa täältä olisi joutanutkin, sanoi Anaski köllähtäen kiukaalle lepäämään yötyön perästä. Ahvenetkin ovat herenneet ottamasta onkea ja milläpä täällä enään povannee, sietäisi saada uudet kortit.
V.
Potaatilla eläminen.
Onkima-ajan loputtua loittoni Anaski rantamailta vähän ulommaksi. Siellä harvemmin käydyillä seuduilla oli tulopuoli vähän runsaampata. Tuon tuostakin sieltä pyörähti tyttäriltä kymmenpenninen, kun niille osasi hyviä naimaonnia ennustella ja pistivätpä poikaisetkin lantin, kun saivat kuulla säveliä Anaskin komopuusta. Vanhempata väkeä huvitteli hän lasauttelemalla niille oikein kouraan tuntuvia valeita ja muita makuisia puheita. Anaski otti edeltäpäin tarkan selon siitä, mikä se missäkin kelpaa ja asettui aina sen mukaan.
Vähän syrjässä muista taloista oli Rautiaisen mökki. Sinne meni Anaski ja ilmoitti mökin miehelle kahden kesken että häneltä niitä saisi potaattia, eivätkä maksaisi sen enempää, kuin että elättäisivät häntä jonkun aikaa. Mökin mies oli tuumaan taipuvainen, vaikka tiesi hyvin ettei Anaskilla ollut omistaan niinkään monta potaattia, kuin varpaita jaloissaan.
Jo ensimäisenä yönä tulla pötkähti kannannainen potaattisäkki mökin kotaan. Päivät makaili Anaski uunilla, eikä ollut huolta syömisestä, sillä ruoka tuli talosta. Potaattia keitettiin kolmasti päivässä, niitä kun oli niin runsaasti, sillä Anaski kävi joka yö kantamassa uusia.