— Saatte niitä syöttää eläimilläkin, kehoitti hän, kun ei säkki tahtonut aina iltasilla joutua tyhjäksi.
Nyt lyötiin muuripata täyteen kiehumaan, survottiin ja annettiin kaikille eläimille. Sitä tekoa kesti useita viikkoja. Niin ihmiset kuin eläimetkin tulivat jaksavaan potaattikuntoon, Anaski itsekin lihoi helpoilla töillä kuin eläkemies ainakin.
Viimein kylmenivät ilmat ja alkoi vihmoa lunta.
— Taitaa olla terveellisintä, että minä muutan majaa, sanoi nyt Anaski ja mökin joukot arvelivat samaa.
Hän siirtyi kesäisille laitamilleen, povaillen ja komopuuta kitkutellen nuoren väen syysiltojen ratoksi ja oman suun hoitamiseksi. Tulipa muutamain päiväin perästä joku tuolta Anaskin kyläilyseuduilta ja kertoi että siellä on potaatin varkaita liikkunut.
— Mistä ne ovat varastaneet? kyseli Anaski.
— Ei tuolla muut sano huomanneensa varkaan jälkiä, kertoi vieras, vaan
Rautiaiselta kuuluvat syöneen pellon aidan takaa kuopan aivan tyhjäksi.
— Lieneekö noita hyvin kaukalaiset syöneet, sanoi Anaski.
— Ehkä tämä Anaski tietääkin niistä jotain, tämähän vasta liikkui sielläpäin, arvelivat muut.
— Miksikä minä en tietäisi, myönti Anaski. Nyt kun menet sinne päin, niin sano sille Rautiaiselle, ettei hätäile mitään niistä potaateistaan, itsehän se ne söi, minä vaan kannoin valmiiksi.