— Semmoistako se olikin, rupesivat toiset nauramaan. No löytää se tuo
Anaski ne elatuskeinonsa ja elättäjänsä.
— Mitäs hän rupesi niin mielellään elättämään, eikä neuvonut missä hänen oma potaattikuoppansa on. Tottahan minä otin missä lähinnä oli.
— Niin, vaan saisit nyt käydä ereyksesi korjaamassa, nauroivat toiset.
— Mitenkäpä se korjautunee, syöty ei palaudu. Enkä minä joudakaan, pitää tästä lähteä järvien jäähän mentyä katsomaan rautatietyötä, että millä tavalla se sujuu, kun ne kuuluvat sitä parhaallaan tekevän.
VI.
Anaskin kertomus rantatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki.
Puoliväliin kului Anaskilta talvi katsellessaan rautatien työtä. Siellä hän oli elänyt hyvänä poikana vieläpä rikastuikin niin paljon, että oli palatessa uudet kortit ja muutamia lanttia taskussa. Povaaminen tuli uusilla kortilla paljon juhlallisemmaksi ja halukkaille kuulijoille oli verestä tarinata monenmoista, mikä mitäkin miellytti. Ihmeellisintä oli ollut Anaskista järven täyttäminen ja siitä hän muodosti kertomuksen omaan tapaansa.
— Nytpähän ne viimeinkin löysivät sen helvetin, kertoi hän. Minä olen ikäni ajatellut että missä se on ja kun se keisari sallii sen olla, ettei kärryytä kiviä täyteen. Nyt ne sen viimeinkin löytivät ja näkyi se nyt saavan kiviä kitaansa, kun satoja miehiä ja hevosia niitä monta kuukautta vetivät. Mutta kyllä olikin pahuus syvä, pitkän ajan perästä aina sorot kohosivat pohjasta, kun kivikuorman kaatoivat. Sen vanhan "tulimaisen kattilan" olivat nostaneet rannalle jähtymään ja lähtivät sitä sitten viemään Venäjälle, jossa kuuluttiin tarvittavan sotaväelle suurempata vellinkeittokattilata, että saisi yksillä tulilla joka miehelle asti. Se olikin semmoinen muuri, ettei sitä akat nosta tulelta pois. Sata hevosta ja yhtä monta miestä sitä pantiin viemään, eikä sittenkään kulkenut kuin tuuma ja tiima. Maantietä kun ajettiin, niin puut nojautuivat maata myöten kymmeniä syliä laajalta, aivan kuin ruohokko veneen kupeella. Sattuipa sitten tuolla Lappeenrannan luona kulkemaan tie lähitse kalliota, johon kattilan laita jysähti niin että siitä lohkesi kyynärän pituinen läikäre irti. Minä olin ajamassa jälkimäistä hevosta ja kun näin lohkiamisen, niin hyppäsin tielle ja mukellutin lohenneen kappaleen turkin povelle piiloon.
— Mitä se Anaski sillä teki? kysyivät kuuntelijat.
— Mitäkö sillä? Niin hyvää vaskea ei meidän aikana ole enää missään. Minä kun menin sitä myömään vaskisepälle, niin se luuli sitä kullaksi ja antoi hyvän hinnan. Sitä vaan kadun, kun en samalla tiellä tullut kolhaisseeksi toista suurempata läikärettä, niin eipä olisi hätäpäiviä.