Tämä on nyt lyhyt ja puolueeton kertomus Anaskista, tutkikoon ja tehköön lukija itse johtopäätöksen, mikä hän oikeastaan on.
Laivan kannella.
Kirj. Kauppis-Heikki.
Höyrylaiva kulkea tuhutti mutkaisia salmia, joissa kippari sai olla hyvin huolellinen ja ehtimiseen hän kääntelikin ohjaus-pyörää, niin että peräsimeen kulkevat rautariimut alituistaan romisivat. Viimein salmet loppuivat, laiva ohjasi kulkunsa isompaa selkää kohti ja kipparikin saattoi uskoa peräsimen hoidon laivamiehelle, mennäkseen itse levähtämään. Tuuli ei ollut erittäin kovaa, mutta kun se kävi vastaan, tuntui aika vinhalta. Herras-matkustavaiset, jotka olivat kapeampia vesiä kulkiessa kävelleet kannella seutua ihailemassa, menivät nyt salonkeihin. Kannella matkustavaiset käärivät takkejaan lähemmäksi ruumista ja asettuivat selin tuuleen.
Vähän erillään muista, peräkannella, istui omiin ajatuksiinsa vaipuneena nuoren puoleinen talonpoika, joka näytti olennossaan jonkun verran eroavan yksinkertaisimmista säätyläisistään. Toinen samallainen talonpoika tuli salongista kannelle ja katseltuaan rohkeasti ympärilleen, lähestyi edellistä ja virkkoi:
— Ka Anttihan täällä on! Sinäkin matkustat.
— Onkos se mikään ihme, jos minä matkustan, sanoi tämä leikillisesti.
Eikö Antti saa ajaa niin hyvin kuin Kustaakin?
— Eipä sillä, sanoi Kustaa, vaan kun minä en ole sinua huomannut, vaikka on näin pitkältä kulettuna.
— Mitenkä ne salongissa matkustajat kannella kulkijoita huomaisi, pisti
Antti ivallisesti.
— Mitäs varten jäit kannelle, olisit tullut salonkiin ja tule nyt, niin ostetaan olutta, sanoi Kustaa.