— En ymmärrä siitä arvonsa pitämisestä ja miten se sinulta menisi.
— Et voine ymmärtää. Ajatellaan sitten että me mennään tuonne salonkiin ja istutaan olutta juomaan. Ja kun samassa huoneessa on tuttuja herroja, täytyy meidän tietysti puhella hyvin järkevästi, jos ei tahdota näyttäytyä oluen ahmijoilta.
— Mitä se ketään liikuttaisi, jos puhuisimme tai olisimme äänettä.
— Ei tosin, mutta ihan varmaa on että katsosivat ja ajattelisivat, että tuossakin on kaksi räätärin tekemää herrasmiestä, jotka koettavat tavoitella herrain tapoja ja suosiota.
— Mistä sinä sen tiedät niin varmaan ja jos ajattelevat, niin ajatelkoot, innostui Kustaa.
— Kyllä sen aina huomaa, väitti Antti. Olisitpas äskenkin ollut täällä kannella, kun ne ihailivat maisemia, niin olisit päässyt käsittämään mihin luokkaan tässä mikin kuuluu. Heistä jokainen osaa parhaiten puhua suomea, mutta yhtä kaikki pitää mongertaa tuota toista kieltä. Ja yhden tekevä, jos olisivat tulleet omillaan toimeen, vaan kun aina vähän välistä täytyi kääntyä kysymään suomeksi jonkun saaren tai niemen nimeä meiltä talonpojilta, minulta ja muilta, johon palvelukseen taisin minä olla haluttomin, vaan näkyi niitä löytyvän halullisiakin aina tarpeen vaatiessa, joskin saivat loma-ajoiksi pistää suunsa tuppeen. Mitäs nyt tästäkin sanot?
— Se oli aivan väärin heiltä, jos kerran taisivat suomenkieltä puhua. Mutta saattoi siinä olla sekin, että siihen olisi jokainen tuppautunut tolittamaan ja sotkemaan, jos olisivat ymmärtäneet puheen.
— Aivan oikein. Sitähän minä vasta huomautin. Ainahan löytyy talonpojissakin ymmärtämättömiä ja sen lisäksi sellaisia herrashupsuja, jotka ilolla olisivat herrain koirana, jos vaan saisivat rinnalla juosta. Ja tuollaiseen herrain käytökseen on paljon näiden tungettelijani syytä. On pitänyt pienemmissäkin tilaisuuksissa ruveta käyttäytymään niin arvokkaasti, ettei heidän arvoansa tultaisi sopimattomilla tuttavuuksilla alentamaan. Sillä lailla se on juurtunut tavaksi ja vienyt ne pitemmälle kun tarvitsisikaan. Entä sitten tuo paras arvon säilyttämiskeino, tuo kirottu, talonpojille vieras kieli. Siinä se on herruuden suurin kunnia ja kaunistus, se on kuin rumpu, jolla herätetään kaikkien huomiota, vaan josta ei selittämättä mitään ymmärrä.
— Eiköön tuota mekin opittaisi lukemalla, niin vähä kykenisivät herrat sillä ylpeilemään, sanoi Kustaa.
— Vai niin, että mekin opittaisiin, naurahti Antti katkerasti, ja sitten vuorostaan alettaisiin sillä ylpeillä muiden edessä. Muulla tavalla täytyy Suomen talonpoikain saada arvonsa korotetuksi, eikä sillä. Sitä keinoa on jo niin kauvan väärin käytettynä, että en paremmankaan hyödyn toivossa siihen puuhaan rupeisi, jopa jos se päättyisi siihen, että saisi joskus olla salapoliisina herrain puheilla ja parhaassa tapauksessa mongertaa talonpojille kummaksi, niin johan tämä olisi ilettävintä hulluutta. Meidän kielemme on jo niin rikas sanoista, että melkosen tieteellisiä asioita sillä kykenee keskustelemaan. Ne herrat, jotka eivät pidä talonpojan sivistystä ja kieltä missään arvossa, menkööt toki semmoisenaan ja keskustelkoot mieluummin hylkijöiksi heittäytyneiden renttu-herrain kanssa. Kadehtimatta ja häiritsemättä minulta saavat tuon arvokapulansa tallentaa. Meidän täytyy olla ylpeitä omastamme ja paljo onkin jo Suomen talonpoikia, jotka ymmärtävät antaa arvon omalla kielellä lausutulle järkevälle ajatukselle, eikä siellä tai täältä kuuluvalle rummun soitolle. Minä en ainakaan jaksa kunnioittaa noita rummun soittajoita ja surkuttelen niitä kansalaisiani, jotka alamaisesti kumartavat tuolle tuntemattomalle pärinälle ja vieläpä lähentelevätkin, että jos armossa tuosta viisaudesta joku pala heidänkin suuhunsa sopivaa viskattaisiin.