— Jopa sinä nyt rupesit purkamaan, virkkoi Kustaa. Mutta minkäs tuolle asialle taidat?
— Taidan ainakin sen, että en näytä kansalaisilleni esimerkkiä raukkamaisuudessa. Jokaisen vähänkin ymmärtävän pitäisi näyttää noille vieraan kielen soittajille (olkootpa he sitten idästä tai lännestä), että jos muuten kuinka typeriä oltaisiin heidän silmissään, niin ei toki vättöjä, kunnian kerjäläisiä. Talonpojan sivistyksen todelliset harrastajat ovat toisenlaisia, niille jos huomaavaisuutta osoittaakin, niin sieltä tulee toki myötätuntoisempi vastine, kuin joku armossa viskattu sana. Eikä näidenkään jälkeen ole sokeasti lyöttäyttävä vahtimaan, mitä ne näkisivät parhaaksi syöttää. Meillä on jo siksi rikas sanomalehdistö ja kirjallisuus, että niitä seuraamalla saapi talonpoika niin paljon oppia, ettei tarvitse enää avossa suin tuulta suuhunsa kerätä.
— Kyllähän ne asiat pian puhutuksi tulee, mutta ei sitä muuten niin joutuisaan mennä.
— Sinä olet semmonen Tuomas, joka aina epäilet. Minä uskon että tässä ei muuta kuin edistytään myötäänsä, jos vaan säätäisin olla rauhassa vereksiltä rummun soittajilta.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Mitäkö tarkoitan? Ettäkö oikein pitäisi sekin selittää.
— No et tarvitse, kyllä ymmärrän. Vaan mitäpä me nyt näistä, tule juomaan kahvia, ei tässä ole liiaksi joku kuppi.
— Eipä olekkaan, virkkoi Antti ja seurasi perässä.
Laiva lähestyi jo kapeampia vesiä ja tuuli tuntui nyt miedommalta. Salonki-matkustajia tuli kannelle toisia maisemia ihailemaan. Kippari ilmestyi paikalleen ja puristi taas jäntevästi ohjauspyörän tapeista.
Kummitus rukissa.