Kirj. Kauppis-Heikki.
— Kerran minun selkäpiitäni karmasi pahasti, alotti vanha lois Pekka, kun talvella valvottiin iltapuhdetta ja muilta oli loppunut kummitusjutut. — Minä olin silloin renkinä Patolassa ja ikäni puolesta hurtakimmallaan, alun kolmannella kymmenellä. Se oli menevä talo, niin että lauvantai-iltoinakin tahtoi myöhästyä asettuminen lähi puolta yötä. Unelijaille se teki tinkaa. Monta kertaa ne piijat tiukkuivat rukkinsa ääreen, vaan emäntä itse oli semmoinen kalkkara, että se olisi jaksanut vaikka yökaudet laskea ja muiden täytyi kestää rinnalla. Ja kyllä minäkin jaksoin siihen aikaan, ei ne nähneet minun torkkuvan. Toiset rengit olivat uneliaampia ja ne toivottivat monesti piikain kanssa, että kun kerrankaan näyttäisi tuolle akalle ihmeitä, jotta osaisi oikealla ajalla asettua. Ja annappa ollakaan, muutamana lauvantai-iltana se sattui. Me viivyttiin toisen rengin kanssa ensin myöhänlaiseen metsässä, kun täytyi ajaa kolmea hevosta, sillä kolmas renki löi alku viikosta kirveellä jalkaansa ja makaili uunilla sitä parantelemassa. Metsästä tultua meillä oli vielä silppuin leikkuuta ja monta muuta tehtävätä, niin että yö oli jo hyvissä määrin, ennenkuin kylpemään päästiin. Sitten sillä emännällä oli tapana kylpeä ensimäiseksi. Vaan ei mekään maltettuna odottaa sen pois tuloa, vaan mentiin jo tallista suoraan saunan porstuaan odottelemaan vuoroamme. Minä en kerinnyt lauteelle noustua kuin parhaiksi silmäni huuhtoa ja muutamia kertoja vastalla hotaista, kun emäntä juoksi kauhistuksissaan pihasta saunaan takaisin ja vapisten toimitti että siellä on ihan nähtävä kummitus, ja joutua katsomaan. Minun ruumistani jo silloin heti niin kummasti kärsäsi, kuin olisi kiulullisen kylmää vettä nakannut. Kiireesti hyppäsi joka mies alas lauteelta sukimaan vaatteita päälleen. Emäntä ei uskaltanut askeltakaan astua yksinään pihaan päin, eikä siinä ollut oikein selittäjätäkään mikä siellä on, niin säikähtynyt se oli. Eikä niillä muillakaan ollut uskallusta lähteä edeltä. Minä karautin silloin luontoni ja sanoin että tulkaahan perästä ja sieppasin rapun kupeelta mennessäni halon käteeni. Jokainen mentiin yhdessä oven avauksessa tupaan ja silloinpa minun selkäpiitäni karmasi niin, ettei ole ennen eikä jälkeen sillä lailla karmaissut. Tuvassa ei näkynyt ristinsielua, mutta emännän rukki, pöydän latvan kohdalla lattialla, pyöriä hyrräsi semmoista tulimaista vauhtia, ettei puolapuita eroittanut. Jokainen seisottiin yhdessä rypäässä ja tuijotettiin äänetönnä kummitukseen. Emäntä seisoi meidän muiden keskessä ja voivotteli. Minun luontoni jo viimein nousi niin että hyppäsin lähemmä ja ärjäsin että "lienet vaikka itse tulimainen p——le, vaan nyt asetut" ja samassa annoin halolla semmoisen säväyksen, ettei näkynyt pyörästä ei korttelinkaan pituista kappaletta, kun ne sinkoilivat ympäri tupaa. Nyt vasta uskalsivat toisetkin tulla peremmäksi, kun näkivät, ettei minulle tullut mitään ja kummituksenkin ilveet hävisivät. Emäntä oli yhäkin niin peloissaan, että piikain täytyi noutaa ruoka pöytään.
Pelkopa siinä tahtoi muitakin vaivata, niin etteivät silmät pysyneet kauvan yhdessä kohti, vaan veti vastustamattomalla voimalla kurkistamaan milloin mihinkin nurkkaan, että jos se taas jossain alkaa ilveitään näytellä.
"Tästä puoleen täytyy meillä joutua asettuminen aikaisemmin, varsinkin lauvantai-iltoina", sanoi isäntä vakavasti, kun istuttiin syömään.
"Kyllä se vasta joutuukin", sanoi emäntä nöyrästi, "eikä se nytkään olisi näin myöhään mennyt, vaan kun eivät rengit joutuneet töiltään, niin täytyi vähän lisätä saunan uuniin puita."
Isäntä rupesi siitä meitä torumaan, että kun niin myöhään ollaan metsässä, vaan kun minä selitin että eihän me ennätettynä, kun täytyi panna kuormat kolmelle hevoselle, niin eipä se osannut sitten mitään. Nyt muistivat vasta renki Antin uunilta, vaan kun menivät sitä herättelemään syömään, niin eipä sitä näkynytkään, ja päättivät sen kontanneen naapuritaloon kylään.
Pelkomielellä sitä ruvettiin nukkumaan, peitto korviin, vaan sittenkin tahtoi valvottaa ja oli kuulevinaan rissehtimistä. Yöllä oli Anttikin kompuroinut vuoteelle.
"Missä sinä olit illalla", aloin minä siltä aamusilla kysellä. "Tokko sinä tiedät mikä kumma täällä tapahtui?"
"En minä tiedä", sanoi Antti, "olin kylässä."
Minä kerroin tapahtuman juurta jaksain, vaan sitä minä siinä kummastelin, kun se ei sitä oikeinkaan ihmetellyt, naurahteli vaan väliin.