"Joko se emäntä aikoi nyt ruveta aikaisemmin asettumaan?" kysyi Antti, kun ei sattunut muita olemaan tuvassa.
"Mistä sinä sen tiedät?" kysyin kummastellen.
"Minä vaan arvaan", naurahteli Antti.
"Et sinä ollut sitä kuulemassa. Millä sinä naurat!" aloin minä tiukata.
"No kuulehan", sanoi Antti tullen lähemmäksi. "Elä puhu kellekään mitään, minähän sitä pyöritin."
Minun luontoni alkoi uudestaan kohota suuttumuksesta ja aloin tiukasti kysellä että "millä tuhannen keinolla sitä sinä pyöritit, kun ei tuvassa näkynyt ristinsielua."
"Enhän minä tuvassa ollutkaan, vaan tuvan sillan alla ja sieltähän minä pyöritin", selitti Antti.
"Ja sinä säretit minulla rukin", kivahdin minä ja tavoitin tukasta, vaan Antti alkoi surkeasti rukoilla, etten puhuisi mitään, sillä talonväki tietoon päästyään suuttuisi ja maksattaisivat sen rukin.
Heitin sikseen sen tukkajuhlan, kun ennätin ajatella, että on siitä kummituksen käynnistä hyötyäkin, päästään ajallaan nukkumaan, eikä rukista tarvitse maksaa mitään, vieläpä kiitetään minun urhoollisuuttani. Toiselta puolelta suututti se, kun olin tekopelistä niin haltioissani ja muiden kanssa yhtä taikauskoinen. Antilta vaadin minä tarkat selitykset tuohon pyörittämisjuttuun ja selvähän se olikin. Antti oli emännän kylpemään mentyä laskeutunut uunilta ja sitonut emännän rukin polkimeen rihman ja pujottanut sen sillan raosta sillan alle, jossa oli niin syvä kuoppa, että mies sopi kumarissaan siellä liikkumaan. Lattiassa olevan luukun kautta oli sitten itse mennyt tuonne kuoppaan ja asettanut luukun paikalleen. Hyvähän siellä oli sitten saada rukki pyörimään, eikä sitä hienoa rihmaa olisi hoksannut vähillä tarkastuksillakaan, jopa kun sitä hätäisesti katsoo, niinkuin emäntä ja mekin toiset.
Sillä tavalla se tämäkin kummitusjuttu levisi vähitellen maailmalle täytenä totena, enkä sitä minäkään oikaissut kuin vasta vuosien päästä. Ensi lauvantai-iltana sen perästä kylvettiin jo päivän hämärässä, eikä arki-iltoinakaan mennyt niin myöhään kuin sitä ennen.