Helena katsoi käskijäänsä, silmät selällään tuijottaen. "Meibom", sammalsi sitte, "Meibom — tuo vanha kirjatoukka — johtaisiko tanssia?"'
Nyt näytti kuningatar todenteolla tuskastuvan. Kulmakarvansa rypistyivät kokoon, niin että se pieni juova, joka niiden välissä jo oli olemassa, uhkaavasti syventyi ja todenmukaisesti olisi ukonilma lauvennut tyttörukan päälle, ellei kuningattaren käsikirjuri juuri samassa olisi tuonut kirjettä espanjalaiselta lähettiläältä, Kuningatar luki sen ja pudisti kummastuneena päätään. "Kirje hallitsijattarelta, jonka kirjeen erään Brysselistä kotoisin olevan naisen on määrä persoonallisesti toimittaa minulle — se on kummallista. Minkä näköinen on tuo nainen?"
"Nuori ja kaunis ja hyvin murheellinen. Hän on aivan mustiin puettu."
"Viekää hänet vastaanottohuoneeseen ja sanokaa, että minulla ainoastaan on lopetettavana eräs tieteellinen työ. Tulen häntä sitte vastaan ottamaan."
Kirjuri kumarsi ja meni, mutta Kristiina kirjoitti vielä kaksi kirjettä
Meibomille ja Naudelle.
"Tahtoo näyttää, ettei ole utelias", ajatteli Helena de la Gardie.
"Mutta utelias hän on kumminkin — aivan niin kuin minäkin."
Viisi minuuttia myöhemmin meni kuningatar vastaanottosaliin.
* * * * *
Kristiinan ensimäinen ajatus vieraan nähdessään oli arvostella miespuolista sukupuolta. Että nämä herrat huomasivat kaiken yhtä "kauniiksi", mikä vaan naisvaatteita kantoi eikä ollut nimenomaan rumaa! Miten oli mahdollista sanoa noita vähäpätöisiä kasvoja kauniiksi! Noita värittömiä, intohimon tahi muun taudin syövyttämiä kasvoja, noita silmiä, jotka muistuttivat katoolilaisten naismarttiirain kuvia! Ja kuinka vähän henkeä olikaan tuossa hallitsijattaren lähettiläässä! Millä harhailevilla sanoilla hän ojensi hallitsijattarensa kirjoituksen!
Kristiina otti kirjeen, mursi sinetin ja luki, sillä aikaa kuin vieras, vieläkin kummastuksissaan tarkasteli nuoren kuningattaren miltei miehenpuolista pukua ja sitte, ikäänkuin olisi äkkiä herännyt unesta tahi kylmästä kosketuksesta tullut uuden ajatuksen valtoihin, kiinnitti suuret tummat silmänsä kuumeentapaisella kiihkolla Kristiinan piirteisiin. Tämä ei näyttänyt minkäänlaista liikutusta ja sanoi lopulta välinpitämättömästi: "Olette siis Donna Luisa de — de Mendez? Se tyttö, joka viekottelutti itsensä Roche Talmontilla, samalla miehellä, joka pääkaupungissani on tehnyt itsensä syypääksi kammottavaan rikokseen."