Roche Talmont vei taas hänen kätensä huulilleen.
"Uskon, että kumpikin vielä tulemme elämään ja että minun kerran onnistuu selvittää kaikki arvoitukset. Sisällinen ääni sallii minun edelleenkin toivoa, että Kristiina minut armahtaa. Sydämetön hän ei ole. Sitä en voi uskoa. Nainen, joka hänen tavoin harrastaa mikä on korkeinta, ei voi olla sydämetön. Hänen on ainoastaan kiero opetus vienyt harhaan, ympäristönsä, kunnianhimonsa olla suuren isänsä tytär tahi mieluumminkin hänen poikansa. Tahtoo miehiä jäljitellä eikä ole vielä havainnut, että löytyy korkeampaakin kuin miehenä olla: olla ihmisenä! Hänellä on se himmeä tunne, että on suloista tuntea maailmaa ja vallita ihmisiä henkisesti, mutta hän sekoittaa tiedon ja tieteilemisen toisiinsa. Ajatus on kummallinen… olen ainoastaan muutamia vuosia häntä vanhempi… mutta tahtoisin olla opettajansa! Tahtoisin kulettaa hänet kirjojen keskeltä kansan keskeen, kukkakokoelmista kukkimisaikaan, tahtoisin… hänellä olisi pitänyt olla opettaja, joka taitaisi, mitä minä taitaisin; joka hänelle luonnon avaisi luonnossa ja kaiken inhimillisen esille ihmisestä, mutta ei menneisyyden tomusta eikä yksinäisten uneksijain aivoista. Luisa — sääli on tuota kuningatarta — niin kuin on sääli niin monen monituista maailmaan sirotettua siementä, paikan löytämätöntä, missä kukkisi ja hedelmiä kantaisi! Kummeksit, Luisa, minun näin puhuvan? Niin, minäkin huomaan sen kummastusta herättävän, että niin paljo voi elämältä oppia."
"Kummastelen vaan sitä," keskeytti häntä Donna Luisa, "että niin paljo mielessäsi puolustat tuota kuningatarta. Mutta hänellä on kyllä niin kauniit punaiset posket ja niin kauniit siniset silmät, että ainoastaan vaikeasti voi kuvailla mielessään hänen inhottavaa luonnettaan."
Tässä silmänräpäyksessä salpa työnnettiin syrjään ja kumpanenkin katsahti ovelle. Vahti näyttäytyi, mutta paikalla sen jälkeen tuli sisään kaksi palvelijaa ruokakorineen ja pulloineen. Muutamissa minuuteissa oli pöytä katettu ja sitte jätettiin pari taas kahden.
"Tämähän näyttää erittäin hauskalta", sanoi Roche Talmont leikkiä laskien. "Pitäkäämme se ensimäisenä merkkinä siitä, että kuningatar on kääntänyt minulle armonsa. Tule, rakkaani, sinä tarvitset vahvistusta."
Donna Luisa ei tahtonut mitään nauttia, mutta markiisi pisti hänelle piakkoin palasen suuhun ja pian oli hän pyynnöillä ja hyväilyillä saanut aikaan, että hän joi myöskin pienen määrän viiniä. Markiisi näytti niin sydämellisesti pitävän hänestä huolta, ettei Donna Luisa voinut vastustaa. Tytön silmät olivat haaveellisesti kiintyneinä sulhonsa kasvoihin, jotka nuorteina ja rohkeina, tuskin rahtustakaan entistään synkempinä, katselivat ulos maailmaan, ja itsensä unhottaen kuunteli hän heidän rakkautensa ensimäisten aikojen kuvaelmia, joita sulho osasi esille loihtea pilalla sekoitetun liikutuksen värityksellä. Kuuliaisena söi hän, mitä tämä asetti hänen lautaselleen ja joi, niin usein kuin sai kehoituksen lasin kilistykseen. Vähin erin saivat kasvonsa punertamaan hieman eloisammin ja kärsimystä kokeneiden piirteiden keskeltä loisti miltei yliluonnollinen onni. Mutta yhtäkkiä, kun Roche Talmont oli ollut ääneti ainoastaan parin sekunnin ajan, joutui Donna Luisa kuin kuumeen väristyksen valtaan, kalpeni ja sysäsi pöydän niin voimakkaasti taaksepäin, että lasinsa särkyi sirpaleiksi lattiaan; karkasi sitte, kyyneleihin puhjeten, nytkähdellen ja nyyhkien kuin raivotar Roche Talmontiin kiinni, puristi tämän syliinsä ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan.
"Tappavat sinut, Fiilippini", voihki hän, "mutta heidän on tappaminen minutkin, kuolen kanssasi! Olen vaimosi, enkä sinua heitä, menen sinne minne sinäkin. Ei, ei… ei vielä… elä mene vielä… jää luokseni! Kolme päivää on hän meille lahjoittanut, vielä saamme elää, ei vielä mitään verta, Fiilippi, hirttäjän ei ole vielä lupa tulla! Oo, Jumalani, suutele minua, Fiilippi, suutele minua, elämmehän vielä!"
Tämä otti hänen päänsä käsiensä väliin, suuteli häntä innokkaasti, silitteli hyväillen hänen kulmiaan, hänen olkapäitään, veti hänet syliinsä ja saneli lohduttavia sanoja, aivan kuin olisi sairasta lasta tyynnytellyt. Täynnä alttiiksi antavaa hellyyttä turvautui Donna Luisa häneen ja kuunteli häntä jälleen. Kasvonpiirteensä rauhoittuivat pian ja saivat väsymyksen ilmeen, ikäänkuin voisi hän siten, silmät hänen silmiinsä vaipuneina, uinahtaa hänen rinnallaan. Vihdoinkin sanoi hän viehkeällä onnellisella äänen väreellä: "Nyt tahtoisin kuolla, Fiilippini, tällä lailla kuolla!"
"Ei tule kuolemaan, mutta vain nukkumaan", vastasi Roche Talmont vienosti. "Olet väsyksissä, tämä kaikki on liijaksi sinulle. Tule, paneudu levolle!"
"Kaikki kuin tahdot, Fiilippini." Tämä otti hänet syliinsä, nosti kuin lapsen ja kantoi sille koruttomalle vuoteelle, joka oli kamarin yhdessä pienessä komerossa. Asetti hänet sille, kouhotteli päänaluisen mukavaksi ja levitti sitte harmaan villapeitteen hänen jaloilleen.