Donna Luisa myhäili ja huulensa koskettivat hänen kättään.
"Istuudu viereeni, Fiilippi!" Tämä nouti tuolin, asetti sen vuoteen viereen ja istuutui tuolille hänen sivulleen.
Tytön kädet tarttuivat Roche Tolmontin oikeaan ja tämän vasempi käsi lepäsi hänen ohimoillaan. Väliin Roche Talmont hiljalleen hiveli hänen mustia kutriaan ja tämä katsoi häneen lempeästi, samalla kun silmänluomensa vaipumistaan vaipuivat umpeen.
Vihdoinkin oli Donna Luisa nukkunut. Roche Talmont ei hievahtanut, katseensa lepäsivät nukkujassa. Mutta kasvonpiirteensä kävivät yhä totisemmiksi ja totisemmiksi, kaikki viivat syventyivät, näytti siltä kuin olisi hän tullut vuosia vanhemmaksi. Siten istui hän miltei kokonaisen tunnin ja miltei kokonaisen tunnin tarkasteli kuningatar salaisesta lymypaikastaan silmiään räpäyttämättä rauhaisaa miestä kasvoihin.
Yhtäkkiä Donna Luisa vavahti. Pelästyneenä, ajatukset sekaisin, katsahti hän Roche Talmontiin ja sitte ympäriinsä huoneessa. Roche Talmont kuletti hänen kätensä melkein kunnioittavalla liikkeellä huulilleen, ja tyttö tuli järkiinsä. Samassa hän kumminkin pelästyi uudestaan oudosta punervasta valosta, joka tuossa tuokiossa tunkeutui huoneeseen.
"Mitä se on?" huusi hän hypähtäen jaloilleen, "tulipaloko?"
"Aurinko laskee", vastasi puhuteltava, katsoen akkunaan päin. "Aurinko laskee, Luisa ja meidän on toisistamme eroaminen huomiseksi."
Donna Luisa hieroi silmiään ja katsahti häneen pelokkaasti.
"Olen todellisuudessa siis nukkunut? Niin kauvan?"
"Niin, lapseni. Se oli sinulle tarpeen. Nyt on sinulla taas voimia."