—Ei kuin hyvin vähän, kehui Aliina.
—Taitaakin nyt ilma lauhtua, vaan kyllä siellä onkin ollut pakkanen. Tänä aamuna kävi tässä Kosken lautamies lämmittelemässä, niin se kun puisteli itseänsä, sanoi niin kylmän tulleen reessä istuessa, kertoili vaimo.
—Lautamieskö se oli? Se tuli minua vastaan, sanoi Aliina vähän hämmästyen.
—Vai tuli se vastaan … aloitti vaimo, mutta silloin kuului räätälin lyhyt rykäisy, ja Aliina huomasi sen samassa antavan pari vihaista silmäniskua vaimolleen.
—… Niin, jatkoi vaimo hämmentyen ja tapaillen sanojaan, … se joi tässä kahvit … kuului olevan asiata tuonne … Mustaanlahteen.
Syntyi pitkänpuoleinen äänettömyys. Vaimo meni laittamaan kahvipannua tulelle eikä luopunut aikeestaan, vaikka Aliina koetti estää; hänen takiaan ei pidä ruveta keittämään. Hän olisi tahtonut heti asiansa sanottuaan lähteä takaisin, sillä kylässä-olo ei tällä kertaa ilahuttanut. Oli ihan vaikea istua siinä pahan mielen pakottaessa.
Vieraan mielentilan huomasi räätäli ja loi aina sopivassa tilaisuudessa moittivan silmäyksen vaimoonsa. Vaimoraukka koki korjata ajattelemattomuuttaan ja aloitti milloin mistäkin asiasta puheen, mutta ei vain onnistunut. Aliina huomasi selvään äänessä teeskentelyä. Nyt hän tunsi oikein katkeruutta siitä, mitä ihmiset ovat ennenkin hänen läsnäollessaan ajatelleet ja kuinka ne ovat olleet muuta ajattelevinaan. Vihakin pyrki kuohahtelemaan mielessä, mutta ei tiennyt oikein ketä vihata. Itseään hän syytti siitä, ettei ole ennemmin huomannut tätä kaikkea.
Viimein tuli tuo odotettu tarjous tehdyksi ja Aliina sai estelemättä lähteä kotiinsa. Tietä pitkin kävellessään antoi hän katkeran mielen vapaasti valua kyyneleinä. Nyt ei ollut ketään näkemässä, ei tarvinnut muita kajoa, eikä muidenkaan häntä. Jos ei olisi ollut talvi, olisi hän mielellään istunut jollekin mättäälle aikaa kuluttaakseen. Sillä kotikaan ei vetänyt puoleensa. Kylään halutti vielä vähemmin, sillä siellä ihmiset kiertelevät ja karttelevat sanoa, mitä ajattelevat. Hän uskoi kaikkialla olevan samanlaista kuin tuollakin räätälin mökillä ja päätti sen vuoksi karttaa kaikkien seuraa.
Yksi oli kumminkin, jonka mielialaa ei voinut arvata, nimittäin äiti. Tuntui kyllä kummalta, ettei äiti tietäisi sitä, minkä jokainen syrjäinen näkyi tietävän, mutta mitään merkkiä ei ollut tähän asti huomannut. Aliina rupesi heti kylästä palattuaan erityisen uteliaana tarkastelemaan äitiänsä, varsinkin kun sillä oli Vapulle jotain sanomista tai neuvomista. Mutta turhaan. Ääni pysyi yhtä lempeänä kuin jos olisi puhutellut omia lapsiansa. Kasvoistakaan ei huomannut mitään ynseyden merkkiä.
Pimeän tultua alettiin odotella kaupunkimiestä kotiin. Sen tulo meni kumminkin niin myöhään yöhön, että enin osa joukosta jo nukkui. Aliinaa virkisti taas turkin toivo, ja hän valvoi viimeisenä ja oli kantamassa tavarakääröjä huoneeseen. Myöhäisyyden takia jäi tavarain katseleminen aamuun, jolloin räätälikin oli aikonut tulla.