Aamiaisen syönnin jälkeen tulla loikkaili räätäli, kantaen pitkässä viivottimessa silitysrautaansa. Auvinen itse toi tuvan pöydälle tavarakääröt ja päästeli pois siteistä. Joukkoja keräytyi pöydän ympärille ihailemaan puhtaasti muokatuita nahkoja ja sileäpintaista verkaa. Aliinan silmät loistivat hyvästä mielestä, ja tämä oli isästä mieleen.
—On kerrassaan hyvää ja hienoa verkaa vai lieneekin trikoota, kehui räätäli vaatetta levitellessään.—Ja tätähän on kahteenkin turkkiin.
—Niin se on ollut aikomuskin, sanoi Auvinen katsahtaen naurussa suin emäntäänsä.
—Mitä varten sinä niin paljon ostit? kysyi emäntä.
—No sinun turkkiisi, ilmaisi Auvinen salaisuutensa.
—Nyt sinä taas teit turhan kaupan, alkoi emäntä ihmetellä.—Johan minä sinulle syksyllä sanoin, ettei minun turkkini tarvitse uutta päällistä. Juoksepa Aliina aitasta se turkki tänne nähtäväksi, niin uskotte muutkin, että siinä on kylliksi hyvä päällinen.
Aliina kävi noutamassa.
—Sanopa nyt räätäli totuus, kestäisikö tuokaan uusi sen enempää kuin tämä entinen.
Räätäli venytteli kumpaakin ja myönsi että tuskinpahan kestäisi, mutta on kauniimpaa.
—Silloinpa ei ruveta valmista repimään, teki emäntä päätöksen.—Saat vaan myödä minun osani muille.