Aliinaa tämä turkkimuisto kiihoitti. Itku pyrki ääntä sortamaan, kun hän uhkaili:
—Minä hoidan ennen vaikka yksinäni koko karjan, ennenkuin Vapun kanssa. Menköön vaan ja pitäköön…
—Antaa mennä, antaa mennä, enhän minä sillä, rauhoitteli Auvinen lähtien pois.
Hänelle oli keskustelun aikana selvinnyt syy, miksi Aliina pyrki piian töille, ja hän kiroili mielessään omaa itseään, kun piti tuollaisia juttuja olla, jotka pilaavat kaikki. Hän oli viime aikoina ajatellut ylpeillen tyttärestään. Tosin täytyi luopua tyttökouluajatuksista, mutta olihan sillä arvokkaita tuttavia, niin arvokkaita, ettei kaikilla ollutkaan. Ja sen lisäksi käynyt kouluakin ja luki sellaisia kirjoja, joista eivät monen talon tytöt tiedä mitään. Näiden nojalla oli hän toivonut hyvää onnea, oikein kuuluja sulhasia, mutta mitä siitä nyt tulee, kun karjapiiaksi. Tämä oli aivan harmillista.
Kiireimmän työajan jälestä ryhtyi Auvinen muodostelemaan navetan puolta uuteen kuntoon. Kaikkiin tarvittaviin paikkoihin teetätti hän vesikynät, niin että lehmät saivat juoda edestään eikä tarvinnut kantaa kuten ennen. Heinien ja lannan kuljetukseen tehtiin pienet rattaat. Näillä parannuksilla tahtoi Auvinen laittaa navettapuolen työt niin huokeiksi ja mukaviksi, ettei siellä Aliinan tarvitsisi arvonsa alentamiseksi asti viipyä.
Paikoilleen jäävä palvelija oli näistä mukavuuksista tuiki kiitollinen, mutta Vappua se harmitti. Hän koetti katkeroittaa Aliinan mieltä puhumalla edessä jos takanakin, että kyllä meni tämän talon »ryökkynän» koulunkäynti hukkaan, kun joutui navettaan tarsimaan. Mutta nähtyään ettei navetassa-olo tullut olemaan niinkään »tarsimista», vaihtoi Vappu juonensa sisältöä ivailemalla, että pitää nyt toki laittaa varjostimet navetan ikkunoihin ja maalauttaa lattia, jotteivät »ryökkynän» hameen helmat likaudu.
Ei koskaan olleet Aliinan mielestä viikot kuluneet niin hitaasti kuin sinä syksynä. Usein laski hän allakasta, milloin marraskuun ensimmäinen päivä joutuisi, jolloin pääsisi tuosta kauheasta, inhoittavasta ihmisestä. Mutta sekin arvasi poismenostaan iloittavan ja purki pahaa sisuaan sitä runsaammin, kuta täperämmälle aika kului. Siitä saivat viimeiseltä osansa kaikki taloon kuuluvat ihmiset, eikä vain Aliina yksinään. Emäntä koetti olla niinkuin ei kuulisi mitään ja toimitti yhä useammin pieniä suuhuntarjouksia, milloin kahvia, milloin voileipiä. Tämän menettelyn oli hän ennen nähnyt auttavan parhaiten, mutta ei se Vappuun enää pystynyt.
Aliina otti vastaan marraskuun ensimmäisen päivän niinkuin kauan odotetun vieraan ja ryhtyi heti tuleviin tehtäviinsä. Vapunkaan läsnäolo ei enää niin paljon vaivannut, sillä se oli sulkenut suunsa ja touhaili äänettömänä lähtöänsä laitellen. Toiset palvelijat viettivät vuosijuhlaansa kaikessa rauhassa mihinkään kiirehtimättä ja katselivat naurahdellen Vapun touhkuilemista.
—Elä pidä kiirettä Vappu, sanoi renki-Lassi.—Syödään ja lepäilläänhän vielä tämän päivää ja vähän toistakin, ennätetään ne sittenkin rahamme kylvää.
Puhuteltu ei vastannut mitään, työnsi vain vihaisena turkkia päälleen.