— Nytpähän ne viimeinkin löysivät sen helvetin, hän kertoi. Minä olen ikäni ajatellut että missä se on ja kun keisari sallii sen olla, ettei kärryytä kiviä täyteen. Nyt ne sen viimeinkin löysivät ja näkyipä saavan kiviä kitaansa, kun satoja miehiä ja hevosia niitä monta kuukautta vetivät. Mutta kyllä olikin pahuus syvä, pitkän ajan perästä aina sorot kohosivat pohjasta, kun kivikuorman kaatoivat. Sen vanhan "tulimaisen kattilan" olivat nostaneet rannalle jäähtymään ja lähtivät sitä sitten viemään Venäjälle, jossa kuuluttiin tarvittavan sotaväelle suurempata vellinkeittokattilata, että saisi yksillä tulilla joka miehelle asti. Se olikin semmoinen muuri, ettei sitä akat nosta tulelta pois. Sata hevosta ja yhtä monta miestä pantiin viemään, eikä sittenkään kulkenut kuin tuuma ja tiima. Maantietä kun ajettiin, niin puut nojautuivat maata myöten kymmeniä syliä laajalta, aivan kuin ruohokko veneen kupeella. Sattuipa sitten tuolla Lappeenrannan luona kulkemaan tie lähitse kalliota, johon kattilan laita jysähti niin että lohkesi kyynärän pituinen läikäre irti. Minä olin ajamassa jälkimäistä hevosta ja kun näin lohkiamisen, niin hyppäsin tielle ja mukellutin lohenneen kappaleen turkin povelle piiloon.
— Mitä se Anaski sillä teki? kysyivät kuuntelijat.
— Mitäkö sillä? Niin hyvää vaskea ei meidän aikana ole enää missään. Kun menin myömään vaskisepälle, niin se luuli kullaksi ja antoi hyvän hinnan. Sitä vaan kadun, kun en samalla tiellä kolhaissut toista suurempata läikärettä, niin eipä olisi hätäpäiviä.
* * * * *
Talon emäntä, vanha vakava ihminen, oli kuunnellut Anaskin kertomusta ja kysyi:
— Tottako vai leikkiä ne ovat nuo Anaskin puheet? Tokko sinä milloinkaan luotat Jumalaan, muuta kuin tuohon varastamiseen ja valehtelemiseen?
— Luotin minä kerran siihenkin, sanoi Anaski vakavasti.
— Milloinka tuo sattui?
— Muutamana syksynä se sattui. Ahvenet eivät ottaneet enää onkea ja minä makailin tuolla Kuikkasaaren kalasaunassa ja lämmittelin sitä. Siellä lämpöisen saunan lauteella ajattelin, että heitän pois nuo entiset pahat tapani ja elelen täällä yksinäisyydessä elämäni loppuun asti, kylläpähän herra huolen pitää, kuuluuhan tuo ennen Eliastakin elättäneen sillä lailla, että korppi on kantanut joka aamu leipää ja lihaa. Pian minulta loppuivat entiset eväät ja makailin sitten korvakuulolla, milloinka alkaisi jotain evään tuojaa ilmestyä. Ensimältä aina nukahdinkin, mutta kun rupeama alkoi venyä kovin pitkäksi, ei tullut enää unikaan ja odottaminen alkoi tuntua ikävältä. Sorsat vain karnuttivat rantasilla ja kuikka parkui selempänä. Viimein jo potkasin ovenkin selälleen, että jos tänne ei osanne tulla, kun on ovi kiinni, ja jos tuolla kuikalla lienee jotain tuomista, ja se vonkuu sisään päästäkseen. Multa ei siitäkään ollut mitään apua, kuikan omissakin suolissa mahtoi nälkä kurista. Toista vuorokautta minä siinä makailin syömättä, vaan sillä minä sen jo uskoin ja ajattelin että toisilla keinoilla minut on luotuna elämään. Toisen päivän iltana myöhällä soutelin Mäntylän rantaan ja kävin tuulimyllyltä kähveltämässä jauhosäkin selkääni ja nytpäs erosi taas nälkä.
— Vai semmoista se Anaskin Jumalaan luottaminen olikin, puhui emäntä toisten hullumpien nauraessa. Etkö sinä ajattele koskaan kuolematasi ja hommaa jotain valmistuksia sitäkin varten?