— Ei tuolla muut sano huomanneensa varkaan jälkiä, kertoi vieras, vaan Rautiaiselta kuuluvat syöneen pellon aidan takaa kuopan aivan tyhjäksi.
— Lieneekö noita hyvin kaukaiset syöneet, sanoi Anaski.
— Ehkä tämä Anaski tietääkin niistä jotain, tämähän liikkui sielläpäin, arvelivat muut.
— Miksikä minä en tietäisi, myönti Anaski. Kun menet sinne päin, niin sano Rautiaiselle, ettei hätäile mitään niistä perunoistaan, itsehän se ne söi, minä vain kannoin valmiiksi.
— Semmoistako se olikin! rupesivat toiset nauramaan. No löytää se tuo Anaski elatuskeinonsa ja elättäjänsä.
— Mitäs hän rupesi niin mielellään elättämään, eikä neuvonut missä hänen oma perunakuoppansa on. Tottahan minä otin missä lähinnä oli.
— Niin, vaan saisit nyt käydä ereyksesi korjaamassa, nauroivat toiset.
— Mitenkäpä se korjautunee, syöty ei palaudu. Enkä minä joudakaan, pitää tästä lähteä järvien jäähän mentyä katsomaan rautatietyötä, että millä tavalla se sujuu, kun kuuluvat sitä parhaallaan tekevän.
Kertomus rautatien työstä, Eliaksena olo ja hautamerkki.
Puoliväliin kului Anaskilta talvi katsellessaan rautatien työtä. Siellä hän oli elänyt hyvänä poikana, vieläpä rikastuikin niin paljon, että oli palatessa uudet kortit ja muutamia lanttia taskussa. Povaaminen tuli uusilla korteilla paljon juhlallisemmaksi ja halukkaille kuulijoille oli verestä tarinata monenmoista, mikä mitäkin miellytti. Ihmeellisintä oli ollut Anaskista järven täyttäminen ja siitä hän muodosti kertomuksen omaan tapaansa.