Perunoilla eläminen.
Onkima-ajan loputtua loittoni Anaski rantamailta vähän ulommaksi. Siellä harvemmin käydyillä seuduilla oli tulopuoli runsaampaa. Tuon tuostakin sieltä pyörähti tyttäriltä kymmenpenninen, kun niille osasi hyviä naimaonnia ennustella, ja pistivätpä poikasetkin lantin, kun saivat kuulla säveliä Anaskin komopuusta. Vanhempaa väkeä hän huvitteli juttelemalla niille oikein kouraan tuntuvia valeita. Anaski otti edeltäpäin aina tarkan selon siitä, mikä missäkin kelpaa ja asettui aina sen mukaan.
Vähän syrjässä muista taloista oli Rautiaisen mökki. Sinne meni Anaski ja ilmoitti mökin miehelle kahden kesken, että häneltä saisi perunoita, eivätkä maksaisi sen enempää, kuin että elättäisi häntä jonkun aikaa. Mökin mies oli tuumaan taipuvainen, vaikka tiesi hyvin ettei Anaskilla ollut omistaan niinkään monta perunaa, kuin varpaita jaloissaan.
Jo ensimäisenä yönä tulla pölkähti kannannainen perunasäkki mökin kotaan. Päivät makaili Anaski uunilla, eikä ollut huolta syömisestä, sillä ruoka tuli talosta. Perunoita keitettiin kolmasti päivässä, niitä kun oli niin runsaasti, sillä Anaski kävi joka yö kantamassa uusia.
— Saatte niitä syöttää eläimilläkin, kehoitti hän, kun ei säkki tahtonut aina iltasella joutua tyhjäksi.
Nyt lyötiin muuripata täyteen kiehumaan, survottiin ja annettiin kaikille eläimille. Sitä tekoa kesti useita viikkoja. Niin ihmiset kuin eläimetkin tulivat jaksavaan perunakuntoon. Anaski itsekin lihoi helpoilla töillä kuin eläkemies ainakin.
Viimein kylmenivät ilmat ja alkoi vihmoa lunta.
— Taitaa olla terveellistä, että minä muutan majaa, sanoi Anaski, ja mökin joukot arvelivat samaa.
Hän siirtyi kesäisille laitumilleen, povaillen ja komopuuta kilkutellen nuoren väen syysiltojen ratoksi ja oman suun hoitamiseksi. Tulipa muutamain päiväin perästä joku tuolta Anaskin kyläilyseuduilta ja kertoi että siellä on perunan varkaita liikkunut.
— Mistä ne ovat varastaneet? kyseli Anaski.