— Savustuu ja mustuu. Enkelitköhän tuossa mustuu, jos akat ja akkain vaatteet mustuu… Jos minä rupean kertomaan savusta ja mustumisesta, niin se on toista tuohakkata, vaan minä en sittekään valita. Minulla oli ensimäisen Lienun aikana mökki siellä Tervarannalla ja sitä rakentaessa sattui sillä lailla, että savutorven paikalleen asettaminen jäi tuolle Tuomas Massiselle, kun itselläni oli lahnan pyyntöön lähtö. Mutta eikös vain tämä tollukka ollutkin asettanut sitä väärin puolin, leveän pään allapäin. Siitä tuli sellainen rakkine, että veti savun sisään päin ja vetipä kaikki Tervarantalaistenkin savut. Oli siinä savua yhden mökin tarpeeksi.
Minulla kasvot olivat jo kevättalvella niin mustat, että pimittivät yhden päreen valon aivan näkymättömiin. Piti aina sytyttää kaksi pärettä ja hyväpä oli jos sittenkin istui syrjin tuleen. Lienu ei mustunut niin pahasti, kun se istui aina huivi silmillä, vaan näkö siltäkin väheni sinä talvena.
Aisamäen mies ihmetteli savun paljoutta ja virkkoi:
— Onhan tuosta ollut vahinkoakin.
— Mitä vahinkoa? kysyi Anaski.
— Kun meni Lienulta näkö.
— Hyötyä siitä oli eikä vahinkoa. Näkevänä se soutaissaan pälyili pitkin rantamia ja kuka sen tietää, jos olisi alkanut pälyillä muihin miehiinkin. Vaan sen savu-talven perästä se souti vakavasti kuin kone. Jos jäi maallakin matkustaessa pari syltä jälemmäksi, niin alkoi rukoilla: älä rakas Ananias jätä, minä eksyn. — Eivät puhuttele savuttomissa tuvissa asuvat akat niin lempeästi miehiään.
— Eipä taida savutuvankaan akan sanat kaikistellen olla kovin lempeitä, huomautti Aisamäen mies.
Anaski ei luopunut väitteestään.
— Siinä on silloin muu "riena" tai on turvitellut enimmät ajat jossain ulon-hajuisessa kammaripöksässä.