Oli juuri jänisten ammunta-aika. Veneellinen herroja kulki pyssyin ja koirain kanssa saaresta saareen, joissa aina syntyi tulimainen möyhäkkä, kun koirat haukkuivat ja jahtitorvet toitottelivat. Anaski oli aamupäivän onkinut muutaman salmen suulla ja meni puolen päivän tienoissa lähi mökkiin, jossa paisteli ahvenensa, söi niistä osan ja rupesi sitten ruokalevolle. Mökin joukot olivat ruishalmettaan leikkaamassa, Anaski sai köllehtiä yksinään. Viimein tuli herroillekin nälkä ja he laskivat veneensä mökin rantaan ja joku tuli kyselemään ruokaa. Hän ajoi Anaskin ylös ja kysyi oliko hän talon miehiä.
— Ei tässä ole muitakaan näkynyt, vastasi Anaski kuonistellen itseänsä pöydän päässä.
— Saisikohan rahalla ruokaa? kysyi herra.
— Saaneehan näin kesällä ruokaa.
Anaski meni enempää puhumatta ulos ja loi tuohisen, jossa oli leipäkannikka ja pari paistettua ahventa.
— Mistä kaukaa herrat ovat? kysyi hän takaisin tultuaan.
Vieras katseli jo epäillen tätä ruuan laittajata ja vastasi:
— Tuolta ollaan Helsingistä.
— Vai niin kaukaa. — Siinä sitä olisi ruokaa aluksi.
Hän laski tuohisen pöydälle.