— En minä joutanut silloin näin hitaasti matkustelemaan. Minä olin niinä aikoina paremmassa varressa, partakin niin muhkea ja musta, ettei kellään koko tässä läänissä ollut sellaista partaa. Ja sen parran vuoksi minut Pietariinkin lähetettiin, vieläpä itsensä keisarin hoviin.
— Sitäkö muhkeata partaa näyttämään? epäilivät kuulijat.
— Ei partaa näyttämään, vaan toimittamaan tärkeätä asiata, oikasi Anaski. Keisari oli käskenyt ostaa itselleen täältä Kuopion markkinoilta kaksi kiiltomustaa oritta vaunupariksi. Helpostihan se oli herroilta suoritettu, kun eivät niin varakkaalle miehelle ostaissaan tarvinneet hinnallakaan tinkiä. Vaan sitten niille tuli paha pula löytää mies, jonka julkeaisi lähettää viemään. Ne kävelivät puolen päivää ympäri kaupunkia löytääkseen mieleistään miestä ja jopa viimein huomasivat minut torilta, jossa olin jänisnahkoja myömässä. Ne heti tulivat puhumaan asiastaan. Minä siinä estelin, kun oli toinen nahkakuorma myömättä ja tuumittelin, että jospa joku entisistä hevosten omistajista veisi mielellään perillekin. "Ei niistä ole", sanoivat herrat. "Ne ovat parrattomia ja muultakin muodoltaan kovin kaituraisia."
No mikäpä siinä. Minä jätin herrat myömään jänisnahkoja ja läksin itse ajaa karauttelemaan Pietariin. Ja niinpä luulen, ettei ole ennen eikä jälkeen niin komeasti ajettuna Kuopion ja Pietarin väliä. Kaksi korskuvata, kiiltomustaa oritta aisoissa ja ohjaksissa tuskanpunakka mies, parta musta ja leveä kuin kummankin oriin häntä yhteensä. Muut tietä kulkevat hökeltäytyivät jo paria viittaväliä ennen tiepuoleen ja jäivät siihen avossa suin katsomaan. Sakeinveriset seisoivat vielä minun palatessanikin samalla paikalla ja kysyivät, että mikähän oli se punakka, mustapartainen suuri herra, joka tästä ajoi silkiltä välähtelevillä hevosilla?
Se nyt ei ollut mikään kumma, jos nämä typerät maalaiset jäivät töllistelemään, vaan mille kadulle lienen Pietarissakin kääntänyt hevoseni, niin heti oli tie auki ja miehillä hatut kourassa. Kesken syöntinsä juoksi keisarikin kartanolle, kun oli nähnyt minun tulevan, ja vei suoraan omaan kammariinsa. Siellä heti sikaritupakat palamaan ja puhelemaan markkina-asioista. Kohta toi piika korppukahvit, eikä ennättänyt sikari palaa loppuun kun jo käskettiin syömään, oikein tuukkipöydälle, johon oli vierasta varten täräytetty sianlihapaistia. Sitä oli oikein näköjään, niin ettei tarvinnut suutaan narrata. Keisari vielä kivotti syömään kovasti, kun on tehnyt pitkän matkan.
— Söitkö kovasti? kysäsi jo joku kertomuksen lomassa.
— Jo minä söin, vakuutti Anaski. Solauttelinpa silmän kuvaimessa kymmenkunta suurinta viipaletta liivin povellekin, ettei tarvinnut paluumatkalla pyytää tienvarsitaloista muuta kuin leipää.
Kertomus alkoi huvittaa kuulijoita yhä enemmän ja joku kysäsi:
— Eiköhän tuolta olisi annettu paluumatkaksi evästä ilman liivin povelle solauttelematta.
— Kaikkea sinäkin arvelet, ihmetteli Anaski. Olisihan sieltä annettu vaikka hevoskuormittain, vaan minäkö olisin häväissyt itseni ja oman läänini ottamalla evästä, tai jotain palkkaa. Ei niin köyhän tavalla pidä liikkua sellaisessa kaupungissa ja sellaisten miesten asioilla. Meillä oli tärkeämpääkin keskusteltavaa ja minä selvitin siellä ollessani yhden niin tuiki tarpeellisen lakipykälän, että jos ne riivatut nihilistit olisivat antaneet keisarin elää ikänsä loppuun, niin kuka sen tietäisi kuinka rikas mies minä olisinkaan ja aisamakeläiset olisivat tänäkin päivänä vapaita kaikista veroista ja muista maksuista.