— Oikea maisteriko? epäili emäntä.
— Aivan oikea maisteri. Paljon kuuluikin lukeneen, vaan miten lienee sitten vähän ressaantunut, niin että joutui tänne meidän kylälle kalamaisteriksi. Mutta "rontisti" siltä sujui vihkiminen. Lienun hameenhelmat lepattelivat, kun maisteri juhlallisella äänellä varoitti muistamaan, että mies on vaimon pää niinkuin kissa on hiiren pää. Olipa hätäpäissään pudottaa sormuksenkin kesken vihkimisen.
— Oliko siinä kumminkin sormus? kysyi emäntä.
— Oli toki, vaan ei sellainen sormus, jota ei saa puretuksi, vaikka välit kuinka "kimmille" menisivät. Sormus pitää olla sellainen, että siitä saapi purkamalla vitsankin. Sellainen meillä oli ja sillä on sellainen voima, ettei kuulunut kymmeniin vuosiin yhtään poikkitelaista sanaa.
— Kun ei Anaski ole neuvonut tätä hyvää keinoa muillekin.
— Uskooko ne, jos niille neuvoo. Ei toki. Kultasormus pitää olla. Siihen paiskataan ainoatkin rahat eikä sillä ole mitään virkaa. Riidellä katistetaan koko ikänsä, kun ei ole taika-asetta millä sotkokset selvittelisi.
— Mistä se Anaskin sormus oli tehtynä, joka oli niin hyvä taika-ase?
— No eikö tuota jo ymmärrä kysymättä, että vitsaksesta se oli tehty, oikein sujakasta koivuvitsaksesta.
— Ja sitäkö Lienu rupesi kädessään pitämään ja suojelemaan?
— Mikä uskollinen aviovaimo se olisi, joka ei vihkisormustaan suojelisi. Käsivarressaan toki piti nukkuissaankin ja kun joskus järvelle lähtiessä sattui hankavitsa katoamaan ja käskin, että pistä tuo vihkisormuksesi, niin olipa siitä siihen raskiko vähäksikään aikaa panna sormustaan kulumaan.