— Olisihan ne kestäneet maan ja taivaan iän, vaan nuo Tervarannan akat kävivät repimässä kahvinsa selvikkeeksi.
Isäntä ei väittänyt valheeksi tätäkään, tuumaili vain, että olisi pitänyt kattaa uudestaan ahventen nahkoilla.
— Mikä hyvä siitä olisi ollut, sanoi Anaski. Alituinen rutina olisi kuulunut katolta. Vaan jättivätpä rauhaan, kun katoin kuusen koskuilla.
— Olisi pitänyt kieltää repimästä, tuumaili renki.
— Mene sinä akkoja kieltämään, kun ne kahvin tuskassa varastavat. Jos minä olisin niin vikkelä ottaja, niin en tarvitsisi kättä työhön puuttaa.
— Oliko Lienukin niin vikkelä?
— Mitäpä sen Lienun vikkelyyksistä, kun oli vähänäköinen. Itseni minun on pitänyt olla etunenässä. Lienu vain kätki ja siihen se oli paikallaan. Jos jotain löytyi, niin se meni vähänäköisyyden syynä.
Anaski jutteli näitä vanhoja muistoja nuottarannasta pihaan kävellessä.
Täällä oli vaimoväki lämmittänyt saunan, jonne nuottamiehet suoraapäätä menivät. Se oli ensimäinen luvattu palkinto Anaskille ja löylyn ottamisessa annettiin hänelle määräämisvalta. Isäntä kehoitti kylpemään kyllikseen ja Anaski jäikin jälemmäksi peseytymään. Kun hän joutui tupaan, ei siellä näkynytkään miesväkeä. Kohta tuli sinne renki ja virkkoi:
— Kylläpä nyt on väsynyt ja myöhäänkin siellä meni, mutta tulihan tuosta ryypyt.