— No hitto. Hyväpä se lienee toisen niitylle päivällä mennä, vaan kun yöllä soutaa veneineen isäntätalon niityn rantaan ja nostelee rukosen sieltä, toisen täältä veneeseensä, niin siitä ei tiedä mitään, eikä se suureen kokoon tee suurta lovea.
— Onpa mainio mökkiläinen isännällä, kiittelivät vieraat naurahdellen.
— Läheinen tässä olen itseäni kehumaan, sen vaan sanon, että jos muutkin mökkiläiset olisivat virkeämpiä hämärän aikoina, niin eivät tarvitsisi talvikausia könytä pussin ja kelkan kanssa milloin jyviä, milloin heiniä rukoilemassa.
— Niitä pitäisi neuvoa.
— Ei tuhmista tule viisaampia neuvomallakaan.
Muutamat metsästäjät alkoivat jo kiirehtiä toisen ruokapaikan etsintään, taikka jatkamaan jahtia.
— Mikäs siihen on syynä, kun näillä saarilla on niin vähän jäniksiä? arveli vielä joku ennen lähtöä. Koirat kyllä ajavat, vaan ei niitä saa ampua kuin silloin tällöin.
— On täällä jäniksiä, sanoi Anaski, vaan eiväthän ne toki ole niin hulluja, että juoksisivat nähtävään vaaraan. Ne menevät rantamille kiven koloihin piiloon. Kunhan menette pois, lähden tästä minä tempomaan niitä sorkista ja napsin päitä kiviin, niin että auringon laskun aikoina on jäniksiä yksi veneellinen. Mennäkin kesänä minä kävin näin herrain käynnin perästä tappamassa niin paljon, että talvella oli kokonainen hevoskuorma jänisnahkoja kaupunkiin vietäväksi.
— No sillä lailla sitä pitää liikkua! ihastelivat herrat. Kyllä nyt ansaitsee antaa vaarille hyvät ryypyt.
Joku herroista otti metsästyslaukustaan pullon ja nyt sai Anaski vanhaan suuhunsa pari kulausta parasta punssia. Sitten he erosivat.