—Niinhän tuo isä käski.
Hän ei tietänyt mitään muuta syytä, kuin että isä on niin käskenyt, ja siinä ei ollut muuta keinoa, niin oli tehtävä.
—Minäpä ehkä arvaan tuon syyn, sanoi Maija naurahtaen.
—No mikä?
—Arvaat sen sinäkin.
—En minä, ihan todella.
—Sinut asetetaan jo vahdin alaiseksi, selitti Maija. Meidän piikain luona sinun ei enää uskottu säilyvän.
Nyt Anna Liisakin oli ymmärtävinään syyn, mutta hän tahtoi sotkea koko asian ja sanoi:
—Elä hupata, ei se sen vuoksi…
Muuten oli tämä asia hänelle outoa, niin ettei siitä osannut paljoa ajatella. Tuntui vain ikävältä erota näin yhtäkkiä noista tuttavista, joiden kanssa oli niin monta hauskaa iltaa viettänyt. Tuolla aitassa oli aina päivätöiden päätyttyä naurettu ja purpateltu pitkät ajat. Siellä oli hupaisa syödä marjamaitoa, johon tarpeeseen piiat hyvin usein heinäntekoaikana miesten maatessa kävivät marjat poimimassa ja emäntä laittoi Anna Liisan viemään maitoa kupilla. Herttaista oli siellä painautua vuoteelle ja kuunnella sateen sattuessa, miten vesipisarat ramisuttivat aitan kattoa ja räystäästä juosta lipakoittelivat nurmiselle kentälle. Se oli kuin vienoa kehtolaulua ja aamusilla sen kuuleminen ilahdutti unista mieltä, ettei nyt niin aikaisin ylös ajettane kuin poutaisena aamuna.