Rengit lähtivät muristen tekemään mitä käskettiin ja aprikoivat keskenään, että mitä se siellä kamarissa mahtanee sanoa. Heti kamariin tultuaan pääsivät sen tietämään, kun saivat kumpainenkin käteensä paperilapun, jossa oli kirjoitettuna, että »ensimäinen päivä marraskuuta vapa palveluksestani». Noloina he katselivat kirjoihinsa. Olisi ollut mieleisempää, jos isäntä olisi sanallakaan pyytänyt paikoillaan olemaan, mutta tämä ei puhunut mitään.
Aurinko paistoi jo niin korkealta, ettei sen näkyvistä ollut varjossa kuin jyrkimmät, läntiset mäen rinteet. Kastehelmetkin katosivat ruohikon lehdiltä. Tupakkahalme laski yön pystyssä olleet lehtensä alas, antaakseen auringon niihin paistaa lekotella. Harmaa varpuslauma istui tallin luona, aidalla, ja siitä linnut lentää liepsahtivat vuorotellen lähellä olevasta sika-altaasta einehtimään.
Kirkkomiesten hevonen seisoi jo valmiina kiesien edessä. Anna Liisa ilmestyi kirkkoonlähtijänä kartanolle. Hän näytti viehättävältä siistissä pyhävaatteissaan.
—Eiköhän myöhästytä, kun on noin korkealla aurinko? arveli Anna Liisa.
—Ei myöhästytä, vakuutti Malinen varmasti.
He istuivat rinnakkain nahkalla päällystetylle istuimelle, jossa oli selkänoja niin korkea, ettei kuin vähän näkynyt päitä takaa päin. Kiessit olivat sen aikuisista parhaimpia, vieterit hyvin korkeat koukerot ja nahkahihnat kupeilta pitelemässä.
Kun oli sikoaltaan kohdalle tultu, pyrähtivät varpuset lentoon. Ori säikähti niitä ja hypähti syrjään.
—Prr—, tärähti Malisen kieli kuivasti, mutta hän kartteli täyteläistä kirousta lapsensa kuullen.
Auringon kohottua alkoi tiellä hieroutunut kuiva multa pölistä armottomasti. Rattaan kahden puolen pursusi jauhomainen multa, kuin vesi veneen kokan edessä, ja kovasti ajaessa kohosi ylös ilmaan ja täytti pitkät matkat tietä paksulla tomupilvellä, niin ettei jälestäajavia erottanut. Maantielle päästyä antoi Malinen oriinsa mennä, ja juoksu seisahtui vain jyrkimmissä mäissä.
—Aivan on jo märkänä hevonen, huomautti Anna Liisa.