Sisar yksin tuli piilotietä pihaan, hevonen ja Aatu odottivat pellon takana. Anna Liisaa peloitti, että jos isä pääsee tietoon, mutta houkutukset ja mieliteko saivat voiton. Vanhempain nukuttua puikasi hän kamaristaan hakijan mukaan, ja kyllä sitten Aatu piti huolen tanssiin joutumisesta.
Anna Liisan takaisintulo meni aamupuoleen yötä, ja nytpä maistui uni hyvältä. Hän uneksi ensin tanssista ja sitten oli kulkevinaan pimeässä yössä ja ukkonen jyrisi. Mutta se jyrinä olikin vain isän koputusta ovelle. Jymy yhä koveni, niin että viimein täytyi herätä.
—Kyllä, kyllä!—Anna Liisa hyppäsi puolitointuneena ovelle.
—Kylläpä sinua sieti koputtaa. Tule tänne kamariin.
Isän ääni oli juonikasta, kiivakkaa, aivan kuin olisi puhunut rengille. Anna Liisaa kohtaan oli se aina ollut lempeätä, vaikkakin tuollaista lempeätä, joka on ominaista kiivasluontoisille. Pelko yöllisestä matkasta jylähti nyt heti mieleen. Luultavasti se tietää koko käynnin.
—Missä sinä olit yöllä? oli ensimmäinen kysymys kamariin tultua.
—Eihän kun minua nukutti, soperti Anna Liisa unisena ja hätäisesti.
—Niin, niin sinua nukutti, mut sanohan missä kävit yöllä?
—Enhän minä kun kävin ulkona.
—Ei ulkona niin kauan tavallisesti olla. Minulle pitää sanoa suoraan, ilman kieroilematta, missä kävit ilman lupaa. Isän nyrkki jytyytti hänen sanainsa vahvikkeeksi pöytää. Sieraimet laajana katsoi hän tutkittavaansa, joka itkun ja tunnustuksen välillä taisteli.