—Niin minä toivon.
Isäntä tuli hakemaan Aapelia antaakseen neuvoja huomispäivän töistä.
* * * * *
Kesä oli suonut antamiansa niin runsaasti, ettei kuulunut huolissaan huokailevia talven viettoon lähdettäessä. Pellottomat luottivat pellollisten jyvävaroihin. Olihan loismiehet puineet talollisille riihiä ja säkkejä aittaan kantaessaan nähneet, kuinka jyvälaarit kohosivat kukkuroiksi, jopa niinkin, ettei kyennyt yhtäperää puimaan. Pari ruisaumaa jäi Malilankin pellolle kevääksi. Kitisemättä niistä nyt raski mittailla ihmisille ja eläimille, eikä Malinen säälinyt elon menoa vähempänäkään ollessa, jos oli tallihevonen syötettävä, ja nyt vielä vähemmän, kun oli mitä antaa. Hänelle sattuikin tällä kertaa hyvä jauhon surma, suuri, musta oriin konkko ja vielä romuluista tekoa. Malinen sen kyllä tunsi semmoiseksi, mutta sanoi että kyllä se siitä pyöristyy, kun panee rukiista »toplingin». Ruokkijoille olikin jauhon panossa appeeseen annettu semmoinen neuvo, että seinään kun heittää, niin sen pitää kiinni tarttua. Renki Aapeli koetteli antaa jauhoja antamalla, eikä mennytkään monta kuukautta, kun oriista paisui aika eläin. Se kun valjastettiin kiiltomaalisen reen eteen ja Malis-ukko istui tyttärinensä siihen perään, niin siinä oli huomiota herättävä matkue, vaikka kuka olisi katsellut. Koko pitäjässä ei ollut suurempaa oritta, eikä niin pientä ja pystyä ukkoa sen ohjaksissa, ja vielä lisäksi niin sievää tyttöä sen rinnalla. Melkein jokaisessa lähdössä pitikin Anna Liisan olla siinä isänsä rinnalla, kuin kukan, eikä voinut sanoa, kumpaisestako hän enemmän ylpeili, rinnallaistujastaan vai edelläjuoksijastaan. Harvoin heidän muassaan näkyi muita. Ja jos jotkut toisen sukupuolen nuoret tahtoivat tuota kukkaa lähestyä puhuttelemaankaan, joutui Malisen muoto karhakkana huomauttamaan: pysykää ulompana. Ulompaa ne saivat katsella ja katselivatkin halukkaasti. Monen huomio kiintyi tyttöön, mutta pienimmätkin tuttavuuden yrittelijät katkaisi ukko heti.
Kaikkia keinoja nekin koettivat, löysivät asiata taloon, yhtä jos ei toista. Nuoret miehet näyttivät innostuneen hevosten kasvatukseen, niin että niitä kulki kevättalvella Malilassa monet tekemässä oriin tilauksia tammoilleen. Mutta vaikka niillä oli jo käsirahat tarjona, rupesi Malinen niitä epäilemään, varsinkin kun ne eivät tahtoneet suoriutua talosta pois lähtemään. Niiltä näkyi pian unohtuvan alkuperäinen asia, ja ne unohtuivat katselemaan kukkasta.
Ne, jotka eivät osanneet julkista asiata laittaa viivyttelynsä varjoksi, koettelivat lähestyä piiloteitä, pimeinä aikoina. Usein karkasi Malinen kamaristaan yösydännä ruoska kädessä porstuaan ja sieltä ulos, eikä ne hyökkäykset kaikistellen hukkaan menneet. Kirveltävät makkarat selässä sieltä moni lähti ja olisi lähtenyt ehdottomasti jokainen, jos he vaan olisivat olleet yhtä kömpelöjalkaisia. Anna Liisa oli kuullut isänsä puhuvan tuskin yhtä sanaa näistä hyökkäyksistä, eikä hän varoittanutkaan. Ne ryntäykset toimitettiin äänettömyydessä, sillä tämä sotilas tiesi karkoituksensa onnistuvan ja luotti valppauteensa. Mikäpä pakko silloin olisi vartioitavaa varoitella. Anna Liisa kuuli vain muutamia piiskan siiman hutkauksia ja siitä seuraavia kipeitä älähdyksiä. Malinen oli niin valpasuninen, ettei ne monta kertaa ennättäneet kopautella ovelle, kun saivat palkkansa. Tuskin monesti kopautuksia se kuulikaan, jolle ne olivat aiotut. Viimein kyllästyi Malinen siihen ryntäysten tekoon ja laittoi porstuan oviin sellaiset salvat, että niistä ei tullut omin lupinsa. Nyt oli vain huolena, etteivät muut heittäneet auki salpoja. Oman seudun poikia hän eniten vihasi, ne eivät saaneet sanaa vaihtaa Anna Liisan kanssa. Jos tälle kirjeitä tuli, niin niitä ei isä huolinut pyrkiä tarkastamaan, sillä hän uskoi, että ne ovat kaukalaisilta, omanpuolelaiset eivät toki ole niin nerokkaita, että osaisivat kirjeen kirjoittaa. Vielä levollisempi hän oli, jos näki, että se on postissa kulkenut.
Aivan huonolla pohjalla olikin silloin vielä kirjoitustaito tällä paikkakunnalla, mutta innostus siihen oli jo herännyt, niin että sitä tehdä töherrettiin useammassa talossa pyhä-iltoina. Joka lienee pahaisenkaan a:n ennestään osannut, sille työnnettiin liitunokare käteen ja sai astua opettamaan.
Malilan renki Aapeli oli lukkarissa ollessaan oppinut jonkun verran kirjoittamaan, ja nyt hän pyhinä neuvoi toista renkiä ja ketäpähän sattui. Malisesta se oli mieleen, vähemmin pyrkivät kylään, ja olihan se sekin jotain kunniata talolle, kun rengit osaavat kirjoittaa paremmin kuin muualla taloiset. Joskus hän itsekin näytti kirjoituksen mallia, että miten ponnosti sen pitää käydä. Ponnosti se kävikin. Liitupallit halkeilivat käsissä, kun hän painoltaan kahnautteli puolen kyynärän korkuisia alkukirjaimia. Hupainen sitä oli syrjästä katsoa, varsinkin jos arvasi tarkastaa nenää, miten sekin näkyi kirjoitusliikkeitä tekevän.
—Kuluttaa se tuo liitu maalin pöydästä, huomasi hän jo viimein. Laittakaa semmoinen muu lauta, johon opettelette, se ei kulu ja on sukkelampi puhdistaa.
Toisina pyhinä heillä jo oli lauta liitukirjoitusta varten. Ennestään oli Aapelilla teräs- ja lyijykynät sekä paperia, johon itse kirjoitteli aikansa kuluksi yhtä ja toista. Hän muutamakseen oli oppinut tuon laulun: