Iltaruskon loistamalla nuorukaisen istuvan kaukaisella lounaan maalla mieli johtui pohjolaan.
Sitä hän laulelikin reen pajulla istuessaan, ja kun ääni oli tavallisen hyvä, kuului se kauniilta, ja moni alkoi koetella eikö se häneltä lähtisi.
—Kirjoitapas, Aapeli, minulle se laulu, jota aina laulelet, houkutteli piika-Maija muutamana pyhänä. En minä sitä opi kuulemalla.
—Se on niin pitkä, että kehtaisiko tuota, esteli Aapeli.
—Kehtaa nyt, en minä muuten muista. Anna Liisakin sitä sanoi kauniiksi ja että kun olisi, mistä opettelisi.
—No jospa minä tässä jolloinkulloin kirjoitan, lupasi hän, kun kuuli, että sitä on Anna Liisakin kiitellyt.
Aapeli näkyi parhaillaan opettelevan laskentoa kirjoituslaudallaan. Maija meni ulos eikä tupaan jäänyt sillä kertaa muita kuin Aapeli yksinään. Anna Liisa tuli sieltä jotain hakemaan.
—Maija tässä vasta pyyteli sitä laulua kirjoittamaan, jota olen aina laulellut. Onko se Anna Liisasta sen arvoinen? kysyi Aapeli vähän arkaillen.
—Taisihan tuo olla jotakuta, myötti Anna Liisa katsahtaen kysyjään.
Se näkyi kääntäneen lautansa toisen puolen ja piirteli siihen kirjaimia kiireisen ja vähän hätäisenkin näköisenä.