—Tulisko Anna Liisa katsomaan, tässä olisi… Hän ojensi lautaa sinne päin. Siinä oli sanat: »Minä tahtoisin mielelläni kirjoittaa semmoista muuta, jos vaan—.»
Anna Liisa sen pian sai luetuksi ja sanoi pois kääntyessään naurahtaen:
—Semmoista muuta Maijalle … kirjoita toki.
—Ei, ei Maijalle, selitti kirjoittaja kiihkeästi menijän jälkeen, mutta tämä ei seisahtunut, meni yhtä suoraan pois.
Aapeli seurasi silmillään menijää ja ikäänkuin tahtoi katseellaan saada hänet kiinni. Hameen helman liepsauskin sulkeutuvan oven raosta oli vielä katseen arvoinen. Yksinään jäätyään rupesi hän ajattelemaan, ymmärsiköhän se sitä ja mitähän se tarkoitti sillä, kun sanoi »Maijalle». Jokohan viittasi tuntemaan huonoutensa. No, yrittänyttä ei laiteta, kävi miten kävi.
Rohkaistuna ensimmäisestä yrityksestä lisäsi hän sanoja laudalleen ja välistä paperillekin, joita sopivassa tilaisuudessa näytti, ja toinenkin vähitellen tottui niitä lukemaan mielihyvällä.
III.
Puut näyttivät olevan jo valmiina kesäisen elämän aloittamiseen. Viluiset kuuset ja petäjät olivat karistelleet vanhentuneen osan karvastansa, sysivätpä jo hankeakin juuriltaan ulommaksi. Mutta hanki teristäysihe vielä kovaan vastarintaan ja paneusi yön aikoina niin lujaksi, että sai hevosella ajaa, mistä halutti. Ilma oli raikas ja kuulakka.
Kangaspuiden nausketta kuului jokaisen talon tuvasta. Nuoret emännät ja tyttäret heitellä vilkuttivat kankaan kahta puolta sukkulaa, joka hätäisenä hyppäsi pirran sivua ja taas viriäisen auettua hyökkäsi käden tulisesta survauksesta takaisin uraansa. Pienet tyttäret ja vanhat mummot tehdä junnasivat käämejä eli puojia ja olivat kutojain alituisen kiirehtimisen alaisina. Missä ei ollut tällaista varaväkeä, siinä saivat kutojat itse tehdä kääminsä, ja silloin olivat vyyhdet pahemmassa kuin pöläkässä.
Anna Liisalla oli kangas alulla. Se oli sijoitettuna suuren tuvan karsina-akkunan alle.