Ilta jo hämärsi, mutta kohta oli matkakin lopussa. Tie kulki joen jäätä, kierrätellen sen rantoja pitkin.
—Tätä joen jäätietä kuului olevan pari virstaa, vaan sitten ei enää maata kuin vähän, kertoi Malinen.
Anna Liisa käänsi päätänsä reen kupeelle päin ja veti huivia enemmän silmilleen. Hänen sydäntään alkoi nyt kovasti ahdistaa. Kaksi virstaa vain enää, ajatteli hän tuskaisesti. Miksikä en sanonut tänne lähtiessä. Voi, kun uskaltaisin, niin sanoisin, että käännytään kotiin. Mikähän tästä perästä tulee, mikä minut perii! Voi, Jumala armahda, mikä kosto tästä minulle tulee, kun semmoiseen syntiin… Tuolta kotoa ne olivat lähteneet matkaan nämä katkerat muistot. Hän ajatteli, että jos tämä olisi pakomatka toiseen maan ääreen, kauas niistä… Mutta ei sitä voinut paeta, se seurasi mukana, niin—ihan mukana. Olisi tehnyt mieli hypätä reestä pois ja juosta lumiseen metsään, kuolemaan sinne.
Hän havahtui, kun serkkutyttö olkapäällään nykäisi ja kysyi, mitä hän siinä oli niin syrjittäin. Anna Liisa koetti saada mieltään tasapainoon ja selitti täällä joen jäällä tuulevan silmiin.
Perille päästyä otettiin heidät vastaan mitä ystävällisimmin, aivan Malisen mielen mukaisesti. Vanha Keränen, sulhasen isä, oli pienenläntä ukko ja kasvoiltaan kuivakarvaisen näköinen, mutta nähtävän hyvää mieltä ne osoittivat nyt vieraita vastaan ottaessaan. Sillä oli tapana räpytellä silmiään sitä sukkelammin, mitä sukkelammin puhui. Nauruakin siinä puheen seassa olisi ollut, vaikka kasvot eivät ensinkään taipuneet sitä todistamaan. Tätä puutetta palkitsi hän sillä, että nykytteli koko päätänsä nähtäväksi ystävyyden merkiksi.
—Vielä toki näkee entisiä tuttaviaan, ihasteli Keränen.—Tuskin sinä lienet meillä ennen käynytkään.
—Enpä ole käynyt koko puolella kuin yhden kerran, sanoi Malinen.
He vanhat miehet eivät ruvenneet istumaan nuorempien kanssa yhdessä, vaan asettuivat eri kamariin, joita tässä talossa oli viljalti. Puhe alkoi matkan pituudesta ja ainahan siihen uutta löytyi, mutta eivät he sanallakaan koskeneet siihen asiaan, joka heidät oli tällä kertaa yhteen tuonut.
Tytöt olivat vaimoväen puolella ja siellä se oli sulhanenkin, joshan toisinaan kävi kuuntelemassa vanhain miesten tarinoita. Ujoina istuivat tytöt, varsinkin Anna Liisa. Talonväki heitä hyvitteli, miten osasi, näytettiin huoneita niillä lomilla, kun ei ollut tarjottavaa, ja oltiin kohteliaita. Navetassakin käyttivät vielä tänä iltana. Kaikkiin seurasi Anna Liisa jälkimmäisenä ja oli ensimmäinen takaisin tulemaan. Ei kaikkia edes läheltä katsonut ja kääntyessään sanoi vain että niinpä on. Tämä ei talonväen mielestä ollut aivan kylliksi. He olisivat toivoneet saavansa nähdä edes muutaman hyväksymisnaurahduksen, tai ihastuksen innostuttaman askeleen, mutta ei mitään. Syyksi ajattelivat he matkalla tullutta väsymystä ja toivoivat aamun tultua voivansa enemmän ilostuttaa vieraitaan. Mutta aamu ei ollut paljon viisaampi iltaa. Morsian ei tullut sanottavasti iloisemmaksi entistään. Vaimoväki tuli hänestä siihen käsitykseen, että hän on perin vakava, tahi sitten heillä ei ole näyttämistä sen enempää, kuin sillä on kotonaan.
Toista se oli kun isännät lähtivät päivän tultua katselemaan. Talon mies jos hyvästi selitti, niin vieras selitti vielä lisää, omien tietojensa valossa. Ne selitettävät siinä joskus sotkeutuivat niin, ettei ollut oikein selvää, kumpaisenko navetan sisustus tai pellon ojitus se onkaan puheena. Sitten se vasta selvisi, kun kädellä oikein viittilöi, miten oli ennen ja mitenkä on nyt. Suuri niityn raivaus olisi ollut vielä katsottava, mutta se oli lumen peitossa ja jäi sille näkemiselle, kun isäntä solalta neuvoi suuntaa, jossa se oli.