—No no, elähän nyt, lepytteli emäntä. Raikotaan huomenna tuo pieni aitta joutavasta rojusta, niin antaa muuttaa sinne.
—Ei aittaan mihinkään, oikaisi Malinen. Meillä on siksi kamareja, että sopii niihin. Ja sinne jos s——t alkavat koputella, niin tuntevat sen lihat nahkassaan.
—Antaahan kumminkin olla huomiseen sen muuton, liestytteli emäntä.
—No olkoon huomiseen, vaan siitä ei ollenkaan sivu, teki Malinen määräyksen.
Hän lähti takaisin työväkensä luokse. Ruispellon piennarta kulkiessaan seisattui hän katsomaan, joko on minkäkokoinen jyvä tähkässä. Niityltä kuului heinänkorjaajien iloista melua. Toinen renki takoi ladon edessä pystyyn asettamiaan sapilaita yhteen ja kuunteli niiden räjähtelevää kaikua niityn takaa metsästä.—Hei! onko huomenna pouta, kiljui se siihen sekaan omalla äänellään.
—Elä pieksä niitä sapilaita, tule tallaamaan heiniä, ei nämä näy sopivan, jos ei koko joukolla painella, komensi latomies, joka oli tähän asti siellä yksinään rynnistellyt.
—Hoi, tytöt! ärjyi sapilasten räiskyttäjä ladon ovelle kiivetessään. Heittäkää ne heinänrikat sinne ja tulkaa näyttämään, painatteko niin paljon kuin äitinne teidän syntymäkesänä.
Renki luuli isännän olevan vielä pihassa, muuten hän olisi huutanut toisella tavalla. Tytöt heittivät haravansa mättäälle ja tulivat ladolle. Malinen itsekin siihen joutui.
—Elä mene, Anna Liisa, kielsi hän, kun Anna Liisa yritti latoon nousemaan. Saatkin mennä pihaan, tahi jospa vielä haravoit noita heiniä.
Malisen mieleen johtui, että jos äiti millä tavalla kertoo siitä kamariin-muutosta, kun ei tullut varoitetuksi. Hän alkoi asetella suupuita latoon, ja Anna Liisa meni haravansa luokse.