—Painelkaa, jos painelette, sukkelaan, ei niiden päälle maata jouda, ärjyi Malinen, kun joukot yhäkin öykkivät ladossa.
Silloin sieltä alkoi yksi toisensa perästä puiskakehdella ulos hikisenä ja heinänmurassa yltä päältä. Muutamat aukaisivat paitansa kauluksen auki ja kopistelivat kaulaltaan liikaa rupaa, toiset alkoivat astua niine hyvineen rukoja hakemaan. Joku siellä mennessään arveli, että mikähän lienee taas ukon nenään pistänyt, kovinhan on sieraimet laajana.
Aurinko yhä läheni puiden latvoja ja kävi aina punaisemmaksi. Kuivat heinät oli jo kaikki kannettu kokoon.
—So, eikö tuota lähdettäne iltaselle, ilmoitti Malinen joukolle ja kiirehti muiden edellä pihaan menemään. Miesjono seurasi perästä, raskaasti laahaten väsyneitä jalkojaan vastamäessä. Edeltämenijä astui keppelästi. Suupaltti renki osoitti sinnepäin ja sanoi toisille:
—Mikäs kontteroinen se tuolla kahden kepperöisen nenässä mennä kapittaa.
—Näyttää se sinulle kepperöistä, jos sattuu kuulemaan, sanoi joku.
—Ei peloita. Tulispahan, mukisi osoittelija yhä hiljempaa.
Koko yön oli ahkerasti kohonnut sumua vähäisimmistäkin vesipaikoista. Auringonnousun aikana, jolloin heinäväki tavallisesti lähtee töihinsä, oli usva kerännyt koko voimansa ja näytti tahtovan litistää kaikki liikkuvaiset maata vasten, jottei pääsisi hievahtamaan. Tuskin pihamaan yli erotti huoneita, varsinkaan ulompana olevia. Pellot ja niityt ja metsä saarekkeineen lienevät joutuneet minne hyvänsä. Sinne usvaan hupenivat heinämiehetkin, jotka lähtivät kartanosta viitakkeet olalla. Pieneksi litistyneeltä tuntui siellä ihminen. Soinnuttomia kalkutuksia alkoi kuulua sieltä täältä usvan seasta, kun niittomiehet teroittivat viitakkeitaan.
Joku elämäänsä ihastunut renkipoika koetteli karkoittaa painavaa aamua, laulaa tempomalla muutamia säkeitä kullastaan. Tätä innostuksen ääntä kuuntelivat kokeneet päiväläis-ukot otsaansa rypistellen. Heidän mielestänsä ei ollut nyt lauluun sopiva aika. Joku se mielipiteen tahtoi lausua julki ja kiljaisi usvan läpi:
—Tukkikaa heiniä tuon muutaman kitaan!