—Eikä ole väärin, vaan on nyt toki juonti vähän vähemmällä kuin ennen.
—On mitä on. Nyt juovat ukkonsa, akkansa, tyttönsä, poikansa. Silloin eivät poikaset saaneet viinaa, miehet vain joivat.
—Vaan menipä sillä lailla monta maattomaksi.
—Meni, joka meni, eikä siitä niin suurta vahinkoa tullut. Otetaan nyt esimerkkiä näistä meidän aikaisista eläjistä. Tuossa on melkein lähellä talo, jonka miehet eivät juo. Pieniä peltojaan kyntää remuuttavat siksi, että juuri leivissä pysyvät, ja jokavuotinen veroraha on milloin mistäkin keräiltävänä. Onko siitä sellaisesta elämästä hyötyä heille itselleenkään, vielä vähemmän muille. Jos olisi entinen viinan aika ja joisivat maansa jollekin muulle, niin siitä tulisi paikka mitä parhain, kun se tulisi työmiehen käsiin. Sitten niistä itsestäänkin tulisi työmiehiä, vaan nyt ne siinä talonmiesten nimellä laiskoina lötkehtivät. Eikö ole niin?
—Voipi olla, en tunne. Vaan entäs lapset sitten, jos niillä niitä on.
—Onhan niillä, vaan mitä se haittaa. Yhtä maailman aikaa ne elävät köyhänkin lapset, ja minä olen merkinnyt, että nuo talosta hävinneet ja niiden lapset ovat monesti ahkerampia ja nöyrempiä työmiehiä, kuin nuo synnynnäiset köyhät. Etkö sinä ole sitä merkinnyt?
—Ei tuota ole tullut merkityksi, eikä niitä siellä meidän puolella paljon olekaan, ne kituroivat niillä paikoillaan niin pitkältä kuin jaksavat.
Keränen itse oli tutkinut kaikki asiat, mikä se on maanmiehelle edullista ja mikä ei. Muutamia mielipiteitä Malinen vastusti, mutta kun toinen toi hyviä etuja väitteensä puolustukseksi, tulivat he lopulta yksimielisiksi. Maanviljelysasioissa hän ei kyennyt vastustamaan vähääkään, sillä Keränen oli koetellut kaikkia tapoja, joita vaan oli kuullut, ja nyt hän tiesi antaa varsin viisaita selityksiä.
Päivä oli jo puolessa ja Anna Liisa toivoi isänsä mainitsevan takaisinlähdöstä, mutta kun siitä ei alkanut kuulua mitään, haki hän sopivan tilaisuuden, jossa sai muistuttaa.
—Joko se on niin … sanoi Malinen ja ajatteli että eiköhän tuo olekaan tyytyväinen tähän.—Kummapa se olisi.