—Kuka hänet tiesi, mikähän lienee, tuskaili Malinen.—Mikä sen nyt olisi kituliaaksi tehnyt, ja pienet kipeydet ne nyt ei kuulu mihinkään. Minä vaan luulen, että siitä on ikävätä sinne vieraalle puolelle meno. Jos se sitä pelkää, niin selitä hänelle, että ei sinne ole pakko mennä, tulkoon se tänne. En minä itse kohta kumminkaan jaksa tuolla työväen perässä juoksennella. Puhuhan aivan tällä tavalla, niin sittenhän on ihme, ettei suostu.
—Niin tuon luulisi. Minä koetan puhua, lupasi emäntä.
Malinen jäi taas odottamaan, sillä hänellä oli tuo omituinen häveliäisyyden tunne, jota tavallisesti on useilla vanhemmilla jonkun verran, ettei näet tee mieli puhua oman lapsensa kanssa sen naimisesta, varsinkin kun se on vielä alulla. Tässä kohden täytyi äidin olla tunteilleen armottomampi ja toimittaa sovintotuomarin ja postin virkaa tytön ja isän välillä. Tätä toista väliaikaa antoi Malinen kulua pitemmältä, että ennättää parata, jos se on vähän kipeä, ja että tuosta mieheläänmenosta ennättäisi johonkin selvyyteen tulla.
Oli keskipäivä, kun hän tuli työpaikkoja katselemasta kamariin, jossa emäntä oli yksinään. Tuolla kävellessä oli vävyn-oton ajatukset tulleet mieleen ja siksi hän kysyi:
—Tokko siitä Anna Liisan asiasta tulee sen selvempää? Jo tuon nyt tietänet.
Emäntä istui allapäin ja syvään huoaten sanoi:
—Jo tiedän.
—Vai jo viimeinkin. Itkuako vaan … ja mitäs sinäkin siinä vesittelet?
Hän katseli jo terävästi.
Emännän silmistä vierähti useita pidätetyitä kyyneliä, kun hän sanoi: