Hän pyörähti niin tulisesti, kuin olisi tärkeä asia unohtunut.
—Missä Anna Liisa?
Emäntä oli miehensä kiivaudesta hätääntyneenä, kyyristynyt sängyn päälle istumaan ja yritti siitä lähteä hakemaan, mutta toinen ennätti ennen. Anna Liisa oli tuvassa, mutta onneksi ei siellä ollut muita.
—Käy kamariin!
Isänsä vihasta mustuneista kasvoista näki Anna Liisa, mikä on tietona. Hän hämmästyi puolitietoiseksi ja käveli kamariin, jonne isän käsi vielä selästä ohjasi. Tätä hetkeä ajatellessa oli hän viikkoja ennen yksinäisyydessä itkenyt ja vapissut. Nyt se oli joutunut.
—Sinä kirottu lapsi! oli ensimmäiset sanat Anna Liisalle, kun hän vapisten asettui nurkkaan seisomaan.—Mitenkä kuulut sinä itsesi käyttäneen? Ja näenhän minä, kun ymmärrän katsoa, vaan eihän tuota toki osaa ajatellakaan tuommoista. Mitenkä? Sano!
Anna Liisa tyrehtyi itkusta.
—Eikö sinulla ole suuta vai…
Silmistä välähti kaksinkertainen viha ja silmäluomet sekä sormet liikkuivat aivan kuin sen, joka pidättelee itseänsä repimästä kappaleiksi edessään seisovata. Anna Liisa sen huomasi ja hänen täytyi saada jotain sanotuksi.
—Armahtakaa, rakas isä.