—Vai olen minä rakas ja vielä isä. Siinä on sitten lapsi, joka tuottaa vanhemmilleen iloa… Lopeta paikalla tuo turskumisesi ja selitä suoraan, mitenkä sitä yhteyttä alettiin ja oltiin. Tokko kuuluu sana? Milloinka se alkoi? Sano suoraan, tai jos valehtelet, niin minä kylvetän, että täysinesi loput tuohon paikalle!
—Kesällä, sanoi Anna Liisa, koettaen painaa itkua kurkkuunsa.
—Vai jo kesällä! No mitenkä te, sen lahjat, saitte puhua ja minä en kertaakaan tavannut teitä, sen vietäviä, yhdessä. Mitenkä?
—Ei me ole puhuttu paljoa.
—Valehtelehan s——a.
—Kirjoitettiin … ehättäytyi Anna Liisa selittämään pelosta.
—Kas sitä minä kuulen! huudahti Malinen. Sen hyvän minä sain siitä, kun opetin ensin semmoisella vaivalla. Niin se oikea lapsi tekee! Lieneekö kukaan tässä maailmassa sen kirotumpaa työtä tehnyt kuin minä siinä tein. Se työ oli kirottua ja olkoon kanssa kirottua! Mutta mikäs ne kirjeet varjeli, ettei niistä joutunut yhtään minun näppiini?
—Ne olivat … puolanpohjallisen näköisiä … torvia.
—No itse kuuden tuhannen vanha p——e niillä on ollut koulumestarina!
Etkö sinä ajatellut, mitä minä sanon semmoisesta?
—En…