Sydän ei taitanut kumminkaan olla aivan niin raaka kuin suu, koska vihan purkaus kääntyi toiseen.
—Mikä ne sinultakin silmät pimitti, ettet huomannut, vaikka olet kotona alituistaan?
—Se sama, mikä sinultakin, että kun ei osaa pelätäkään tuommoista, sanoi emäntä.—Kyllähän minäkin nyt jälestäpäin huomaan, että mitä ne kylpemättömyydet ja muut kipeydet olivat, mutta mikä niitä silloin arvasi.
Malisessa heräsi äskeinen muisto, joka pakotti uudestaan kääntymään
Anna Liisaan.
—Mitä sinä siinä vielä ruojastelit, kun läksit sinne syynille. Ilkeääkö niitä kihlojakaan laittaa takaisin, kun on kerran olleet tuommoisen ihmisen käsissä. Anna nyt minun ilmoinen ikäni hävetä sitä, kun tuollaista ihmistä kuljetin kunniallisten ihmisten luona. Luulitko sinä, että tämä häpeä on vähän minulle, kun tahdoit sillä vielä lisätä!
—Voi, enhän minä uskaltanut teille ilmoittaa, minua niin peloitti.
—Kummasti sinua silloin peloitti, vaan eipähän ennen… Ja nyt saat tästä lähtien asua saunassa. Semmoinen ihminen ei tarvitse kamaria… Ja sieltä minä…
Samassa hän meni Anna Liisan kamariin ja kohta kuului rumaus, kun Aapelin kaappi sai kyytinsä ulos. Vihakädellä hän sitä kouristeli ja paiskiloi, ikäänkuin se olisi ollut joku syyllinen ja kuin siihen olisi koskenut.
—Missä ne sen ruojan vaatteet on, nekin minä laitan samaa tietä ja menköön itse perästä jo tänä päivänä, luki hän lakia, kun oli tullut kaappia kyydistä.
Emäntä selitti, että piika-Maija se ne tietää.