—Käske sinä sen kantaa joka riepu tuonne kartanolle, se ei saa jalallaan astua minun huoneisiini.
Anna Liisa oli lähtenyt kamarista ulos.
—Mihin sinä menet? kysyi siltä Malinen kiivaasti.
Itku sotki vastauksen. Äiti, peläten lisäkiivastumista, joutui avuksi.
—Minnekäs sinä käskit menemään?
—Eeeh, s——a, on se nyt nöyrä, murisi hän ja lisäsi kovasti: Ole menemättä sinne saunaan. Mene tupaan ja pysy siellä!
Anna Liisa kääntyi ja meni tupaan. Itse jäi hän kartanolle odottamaan renkien tuloa metsästä. Syytön sattui ajamaan vähää ennen. Se katseli kummastellen kartanolla olevaa kaappia ja vaatekasaa.
—Aja se hevonen tänne, eläkä siinä töllistele! kiljaisi Malinen. Lyö rekeen tuosta kaikki ja odota siksi, kun se toinen, p——e, tulee.
Tämä toinen hyväniminen tuli aivan kohta ja näkyi heti ymmärtävän asian. Selin koetteli pyöritellä hevosta riisuessaan.
—Heitä se hevonen siihen, ärjäisi Malinen. Tuossa on kyyti valmissa. Istu paikalla rekeen ja varo, s——a, ettet astu jalkaasi minun talooni. Paikalla! Kuuletko, sen vietävä!… Kyyditse miten pitkältä hyvänsä, kunhan tänä iltana joudut takaisin. Ala ajaa!