Sanattomina liikkuivat rengit kuin koneet isäntänsä käsissä. Kuskiksi määrätty hotaisi hevosta, josta näin työstä tultua oli matkanteko vastahakoista. Aapeli istuutui reen kantapuolelle, ja vesikarpalot taisivat vierähtää kasvoille, kun reki oli menossa solasta näkymättömiin.
Malinen riisui Aapelilta jääneen hevosen, vei talliin ja pani sille heiniä eteen. Sieltä hän tuli tupaan, mutta lähti kohta pois puhumatta mitään. Mennessään hän katsoa vilkaisi Anna Liisaan, joka silmät punaisina istui karsinanurkassa ja, joutilaisuuden pelossa, sutusteli jotain vaatetta käsissään. Muutaman neljännestunnin kuluttua tuli Malinen tupaan takaisin ja sanoi:
—Itkullako sinä aiot ruveta aikaasi viettämään ja olemaan siinä ihmisillä kometiijana. Mene kamariin, eläkä liiku sieltä.
Anna Liisa siirtyi tuvasta, kulki matkansa niin uunin vierusteita myöten, kuin sinnetänne potkittu koira. Ensimmäinen myrsky oli kärsittynä, nyt oli vain häpeä jälellä. Ilmi tuleminen oli tuonut jonkinmoista helpotusta, mutta toiselta puolen painoivat isän kiroukset kahta katkerammin. Ne olivat kuuluvinaan korvissa melkein aina, ne uudistuivat unissa, niin ettei vavistukset loppuneet. Tämä elämä olisi ehkä tullut liian raskaaksi, jos ei äidin rakkaus olisi ollut sitä tukemassa ja lieventämässä. Usein äiti istui siellä lohduttelemassa, varsinkin kun ei isäntä ollut kotona, ja laittoi ompelutöitä, ettei aika niin pitkältä tuntuisi.
Malinen itse käveli tämän tapahtuman jälkeen niin kulmat kurtussa, kuin jos olisi alituistaan päätä kivistänyt. Hän oli näkevinään ilman katsomatta kaikkien silmistä pilkallista iloa. Niiden puheet kuuluivat siltä kuin ne kiertelisivät salaisesti tuon asian ympärillä, rohkenematta siihen tarttua hänen kuullen. Niistä erottua oli hän varma, että nyt ne siellä nauraen puhuvat siitä ja ovat mielissään. Tuskin Malinen tapasi yhtään ihmistä, jonka ei luullut olevan hyvillään. Eipä hän antanut ensi viikkoina mennä työmiehiäkään tahtomaan, ne ehkä olisivat kysyneet: miksikä laitoitte renkinne pois? Ennen itse ajoi hevosta heinänvedossa ja ainakin sata kertaa päivässä sydämessään kirosi, kun muistui mieleen, miten hän tuolle puhemiehelle oli kehunut tyttärensä viattomuutta ja mitenkä siellä sulhasen kotona oltiin ystävät isännän kanssa, ja nyt se sekin… Voi tuhannen vanha…!
* * * * *
Keväinen ruoho oli nostanut päänsä kuoleutuneista kannoistaan. Lintuset metsissä laulelivat rakastetuillensa keventäen sillä toistensa huolia poikasille pesiä rakentaessa ja ruvetessa hoitamaan noita pieniä, höyhenettömiä raukkoja.
Yksinään sai Anna Liisa kärsiä tuskansa, ei ollut säälivä osallinen sitä kuulemassa. Ne, jotka mailla olivat, ottivat siihen kyllä osaa, mutta sillä lailla kuin otetaan kuullessa suuren pahantekijän huutoa, sen saadessa raippoja. Ei ollut ilosta loistavia silmiä katselemassa vasta maailmaan tullutta pienokaista, kun se jo lepäsi vaatteissa. Ei näkynyt hymyilevää silmäystä sille, joka sen oli synnyttänyt. Ei välähtänyt kenenkään aivoissa toivorikasta ajatusta siitä, jonka silmiin nyt valo ensi kertoja heijastui. Ei se raukka näkynytkään tulleen suurilla vaatimuksilla tähän maailmaan, lieneekö arvannut tilansa, sillä tuskin jaksoi ääntä ottaa ja heikosti huokuikin.
Läsnäolijat alkoivat pelätä sen kuolemata, ja lieneekö toivo tätä heidän luuloansa vahvistanut. Siltään se ei kumminkaan saanut kuolla, se piti toimittaa hätäkasteeseen. Aikuisia miehiä ei sattunut maille muita kuin isäntä, mutta sitä ei uskallettu tahtoa eikä ketään arvokkaampaa ihmistä. Piika-Maijan laittoivat hakemaan lähimökistä vanhaa lois-ukkoa, joka tuolle toimittaisi sen avun, ettei joutuisi kadotukseen. Taivaaseen sen kyllä sallittiin mennä, mutta ei maailmaan tulla. Nimeä etsivät he sille niin yksinkertaista, joka ei olisi kellekään muille kelvannut. Kaunista nimeä ja varsinkaan kahta ei uskallettu panna, sillä he olivat kuulleet jo ennen Malisen pitävän puhetta isättömään lasten kaksista kauniista nimistä. Piika-Maija esitteli sille omaansa, eikä se taitanut heidän mielestään liian kaunis olla, koska he suostuivat, ja olihan siinä sekin, kun Maijan tuli olla yhtenä kumminakin.
Hätäisesti kastaminen ei olisi ollut niinkään tarpeellista, sillä elämä rupesi vaan jatkumaan. Kun syrjäiset hoitajat oli laitettu pois, piti Maija heistä huolta. Maija se taisikin olla ainoa, joka ei Anna Liisan mieltä enää lisää raskauttanut, vaan koetti entisyyttä painaa unohduksiin. Ei Anna Liisan äitikään siitä enää paljoa puhunut, mutta kumminkin näytti alituista surullista mielialaa, jolla osoitti muistavansa, mitä oli tapahtunut.