Malinen itse ei ollut kertaakaan käynyt katsomassa tuota lasta eikä sen synnyttäjää. Monet viikot oli kulunut, kun hän siitä asiasta otti emännälle vähän pitemmältä puheeksi.
—Johan se näkyy liikkuvan, sanoi hän.—Eikö se ala mennä kirkoteltavaksi.
—Mitä sinä nyt näin paikalla, torui emäntä.
—Sitä minä, että minä en rupea talossani elättämään semmoista kirkottelematonta. Sen pitää mennä. Mene sinä käyttämään.
—Mitenkä se nyt vielä, eihän se ole niin terve, että jaksaisi…
—No on meillä siksi hyvät kärryt, ettei niissä säry, jos ei muuten hyppine.
—Tuokin lapsi näkyy olevan niin huono heittää yksinään.
—Mitä yksinään. Eiköhän tuolle muut vältä hoitamaan. Sepä taitaa hyvä olla.
Emäntä herkesi vastustelemasta. Tuo puhe ei voinut olla koskematta.
Tuntui kuin hänkin olisi rikoksellinen lapsensa kanssa.
Pyhäaamuna varhain he lähtivät ajamaan vanhalla tammalla, jonka harja ei ilmassa leimunnut, eikä kiessin vieterit menon voimasta lennätelleet istujia pilviä kohti. Hiljaista oli heidän matkakulkunsa ja hiljaisia matkustajat. Kaksi vanhaa, jotka veivät kolmatta, nuorempaa syntistä, tekojansa tunnustamaan.