Maija jäi hoitamaan ristitytärtään, tuota näkyvää synnin seurausta. Huolellisesti hän sitä tuuditti ja aina vähän päästä antoi lusikalla maitoa suuhun. Illempana pani hän puita uuniin palamaan, että tulisi oikein raitista lämmintä. Hän oli saanut hoidettavansa nukkumaan, kun toinen piika toi lehmät laitumelta tarhalle. Ne siellä kävellä touhusivat levottomina kaipaillen lypsäjiä. Maijaakin sinne kutsuttiin avuksi.
—Minun pitäisi mennä toveriksi lypsämään. Toisiko isäntä sanan, jos tuo lapsi herää ja rupeaa itkemään.
—Mene vaan, kyllä tuodaan sana ja minä käyn heilauttamassa, jos herää, lupasi tämä.
—No se on aina parempi, kiitteli Maija ja meni.
Malinen oli kamarissa sänkynsä päällä syrjämyksillään. Vähänväliä hän teroitti korviansa kuuntelemaan itkua, mutta ei mitään kuulunut. Uteliaisuus alkoi vähitellen houkutella, että jos olisi nyt yksinään mennä katsomaan, minkä näköinen elävä se on. Jopa sai uteliaisuus lähtemään liikkeelle. Ovesta löyhähti vastaan omituisen kodikas lapsikamarin ilma, joka ei ollut vaivannut näitä liikkuvia sieraimien seiniä lähemmä pariinkymmeneen vuoteen. Uteliaana katseli hän ympäri huonetta ja erittäinkin tuota kätkyessä-olijaa, jolloin aina kulmat rypistyivät ja sieraimet tekivät liikkeitä. Uuni oli hiilillään. Tätäpä paahdetaan, sanoi hän itsekseen. Pöydällä oli kahvikuppi, puolillaan maitoa, ja vähän vajaa tulitikkutoppa. Malinen asettui uudestaan tarkastelemaan tuota luvatta tullutta ja teki siitä havaintoja.
Kylläpä on koko kuikelo, vaan eipähän kuole… Ei se toki kuole … siinä saattaa olla kuikelota jäämättömään päivään, kunhan sitä vaan elättää, ja elättäähän sitä pitää, kuikelota… Eee .. suutaanpahan naputtaa, siihen pitäisi kuikelon nieluun tunkea syömistä… Eee … syömistä toki, hyvää sukua… Eiköhän vaan nouse juonittelemaan, hyväkäs.
Lapsi käänteli heikosti päätänsä kahden puolen ja liikutteli huuliaan. Malinen alkoi saappaan kärellä pukkiloida kehtoa liekkumaan, mutta kun se ei ollut ollenkaan tasaista, käänteli lapsi yhä enemmän päätänsä ja nirahteli äänessä.
Parkumaanpahan rupeaa, kuikelo… Annetaan, annetaan!
Nuo »annetaan» sanat tulivat suusta niin omituisella äänenpainolla, että sitä on mahdotonta selittää. Hän pukkiloi yhä vielä ja kääntyi ottamaan pöydältä maitokuppia. Silmät sattuivat tulitikkutoppiin, jolloin heräsi jokin ajatus ja lyhyen mietinnön perästä päätös. Silmät vilkasivat vielä varovasti oveen ja sitten uuniin. Oikea käsi oli jo sillä aikaa mennyt topin luokse ja nosti siitä tikut tarkasti ylös. Vapista tahtoi käsi, kun se sitten painoi nuo tulikiviset tikunpäät maitokuppiin. Pelko pakotti lioitusaikaa tekemään jotenkin lyhyeksi ja viemään tikut uuniin. Kiiruusti hän ne sinne heitti ja joutui työhönsä. Lapsi ei enää niin paljon nirahdellut, kun tunsi, että ylös kohotetaan. Huulillaan se hamuili jotain, mutta alkoi niitä väännellä vastenmielisesti, kun kova kupin laita huuliin vastasi.
—Vieläpä tämä kuikelo on niipukas, kähisi ruokkija ja kaatoi vaan suuhun.