Hänen äänensä vapisi vihasta ja silmien katse pyöri ympäri huonetta.
—Ajattelehan nyt oikein, eläkä noin tuomitse, rauhoitteli emäntä.—Elä toki luule, että Anna Liisa uudestaan tekisi saman rikoksen. Onhan se siksi paljon jo tätäkin surrut ja huolinut.
—Sinäkö siitä menet takaukseen? Uskallatko mennä takuuseen? Sanopa, uskallatko?
—Voi kun sinä tuolla tavalla, vaikeroi emäntä.
—Siinäpä nyt on, etpä uskalla. Sillä väellään tynnörin kirppuja paimentaa, kuin yhden tytön. Menköön vaan mitä pikemmin sinne Ahoniemeen, jos se ottaa.
—Aivanko todella sinä sallit Aatulle mennä, vaikka olet sitä tähän asti vihannut.
—Sano sinä, ketä tässä vielä osaa rakastaa. Niistä näkyy saavan saman palkan kumpaisestakin, rakasti tai vihasi. Sen minä olen vaan päättänyt, että toista kertaa ei saa kuulua minun kartanossani isättömän lapsen itkua. Varokoon sitä ja menköön mihin on aikomus ollut.
—Tuleneeko tuosta taloa, huomautti emäntä.
—Auttaa heitä minkä jaksaa. Toista kertaa en paimenna, ja se päätös pitää. Saat sanoa, että valmistautuu sinne jo tämän talven aikana menemään.
Äänettömyys oli emännän lupaus, ja hän poistui surumielisenä toisiin huoneisiin. Anna Liisa oli kuullut isänsä kiivaan puheen ja käynyt sitä oven takana kuuntelemassa. Emäntä oli sitä arvannut ja nyt yhteen tultua kysyi: