—Sinäkö siellä kävit oven takana?
—Seisoin minä siinä vähän.
—Kuulitko mitään?
—Kuulin…
Hän katsoi lattiaan, vesikeitteet kierrellen silmiä. Vähän aikaa oli äänettömyyttä. Äiti viimein virkkoi:
—Se on tullut niin epäluuloiseksi, vaan kyllä se siitä ehkä muuttuu, kunhan käyttäydyt nuhteettomasti.
Vesikeitteet olivat valmistuneet. Kyyneleitä esiliinaan pusertaen hän sanoi:
—Onhan sillä isällä syytä luullakin.
Tämä oli päätösitku noudattaa isän tahtoa ja varjella häntä siitä, ettei kuulu isättömän lapsen itkua. Uhkamielisyys pyrki toveriksi tässä isän tahtoon taipumisessa.
* * * * *